Avainsana-arkisto: historialliset romaanit

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Julkaistu 29 marraskuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Kun Jumala katsoi toisaalle

Rosella Postorino: Suden pöydässä. Suom. Helinä Kangas. Bazar, 2019. 334 s.

”Führer tarvitsee teitä.” Näillä sanoilla värvätään Rosa Sauer, Berliinistä sotaa appivanhempiensa luokse paennut kaksikymmentäkuusivuotias nainen, Hitlerin ruoanmaistajaksi. Sotilaskasarmiksi muutettu koulu, jonne hänet yhdeksän muun naisen kanssa kuljetetaan, sijaitsee lähellä Sudenpesää, Hitlerin kuuluisaa päämajaa. Ketä tahansa ei kelpuutettu tehtävään. Rosalla on nälästä ja unenpuutteesta huolimatta ”pyöreät kasvot ja tuuheat, vaaleat hiukset: nuori arjalainen nainen – – sataprosenttisesti kotimainen tuote, onnistunut kauppa”.

Italialaisen Rosella Postorinon Suden pöydässä kertoo kymmenen taustoiltaan erilaisen naisen tarinan. Vain kovapintainen, sulkeutunut Elfriede on Rosan tavoin ulkopaikkakuntalainen, muut ovat kotoisin lähialueilta. Vaikka kaikki ovat vuosia eläneet nälässä ja pelossa, ja he saavat eteensä ruokia, joita eivät ole aikoihin syöneet, on aterioilla mukana pelko: entä jos juuri nämä pavut tai tämä omenastruudeli on myrkytetty? Päivien kuluessa naiset tutustuvat toisiinsa. Aviomiehet ovat rintamalla, osalla on lapsia, osa on naimattomia, mukana on Hitlerin ihailijoita ja häntä vastustavia.

Tekstissä on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskonelämään. Ruoanmaistaminen on osallistumista ”ruokasalin liturgiaan: olimme uskovien armeija valmiina ottamaan vastaan ehtoollisen, joka ei soisi meille vapahdusta”. Viittausten sävy on usein ironinen, Rosan sanoin ”Jumala katsoi toisaalle”. Rosan isä vastusti kansallissosialisteja ja kieltäytyi liittymästä puolueeseen, ja Rosa tuntee pettäneensä hänet auttaessaan tahtomattaan Hitleriä pysymään hengissä.

Naisten elämänkohtaloiden – ei-toivotun raskauden keskeytys, raiskaus, rakkaussuhde upseeriin, juutalaisen taustan paljastuminen – lomaan Postorino saa ujutettua huomattavan määrän tietoa Hitlerin diktatuurin ajasta. Teoksessa esiintyy muun muassa Claus von Stauffenberg, jonka yritys surmata Hitler salkkuun kätketyllä pommilla epäonnistui. Räjähdyksen voiman tuntevat matkan päähän telttaan elokuvaa katsomaan ahtautuneet naiset ja sotilaat. Yksi upseereista kertoo Rosalle tapahtumista Krimillä, siitä kuinka osa sotilaista alkoholisoitui tai tappoi itsensä sen jälkeen kun olivat osallistuneet jatkuviin teloituksiin. ”Olisin silloin voinut saada tietää joukkohaudoista – –. Olisin voinut saada tietää lapsista, jotka nostettiin tukasta ylös ja ammuttiin, kilometrin pituisista juutalaisten ja venäläisten jonoista – –. Mutta minä pelkäsin enkä pystynyt puhumaan enkä halunnut tietää.” Sanojen olisin voinut kertautuminen ja lopussa toistuvat kiellot nostavat kerrotun korostetusti esiin.

Suden pöydässä sai arvostetun Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon, ja se on Postorinon neljäs romaani. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksen saaneen alkunsa Margot Wölkistä kertovasta artikkelista. Tämä paljasti vasta yli yhdeksänkymmentävuotiaana olleensa Hitlerin ruoanmaistaja.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 27.11.2019)

Margot Wölkistä löytyy tietoa myös suomeksi, tässä Iltalehden artikkeli, joka on julkaistu 20.8.2019. Postorinon teos noudattaa pääosin Wölkin kertomusta kokemuksistaan Hitlerin ruoanmaistajana.

Suden pöydässä -teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön! ja Luetut kirjat.

Raija Oranen: Maan aamu

Julkaistu 2 elokuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Raija Orasen Maan aamu (1995) tarkastelee sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta, kuten aiemmin esittelemäni Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (2017). Pääosa kerronnasta tosin keskittyy sotaan johtaneisiin tapahtumiin: lakot, Venäjän vallankumouksen seuraukset upseerimurhineen ja kaartien perustaminen tulevat kuvatuksi samalla kuin Hästsjögårdin kartanon ylellinen elämä värikkäine henkilöhahmoineen. Sotavuoden tapahtumiin päästään vasta yli kuusisataasivuisen romaanin lopulla.

Neliosaisen sarjan aloittavassa Maan aamussa Oranen kirjoittaa valkoisia tukevista siviileistä ja jääkärikoulutukseen hakeutuvista nuorista miehistä, jotka palaavat Suomeen taistelemaan hallituksen joukoissa. Tapahtumien keskiössä ovat kartanon isäntä Gustav Malm, hänen neljä tytärtään, kasvattipoika Henrik, jota Gustav epäilee omaksi pojakseen ja haluaa kouluttaa insinööriksi, sekä tämän veli Erik – sodassa veljekset taistelevat eri puolilla. Naishahmoista eniten tilaa saavat miehensä Gustavin syrjähyppyjä sietävä Elisabeth, tytär Ada, joka näkyjensä kautta välittää tietoja Henrikistä tämän ollessa jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja palvelijana toimiva Ida, josta tulee loppuun asti taisteleva punakaartilainen.

Orasen kerrontakeinoina ovat muun muassa toisto ja luettelot. Valkoisilla osoitetaan olevan laajojen kansankerrosten tuki luettelemalla ensin jääkärikoulutukseen lähteneiden ja myöhemmin valkoiseen armeijaan kuuluvien ammatteja. Mukana on ylioppilaiden, maistereiden ja isäntien lisäksi renkejä, kalastajia ja muita työmiehiä. Vakavasta aiheesta huolimatta teoksessa on paljon huumoria, uhkaavatkin tilanteet taitetaan välillä koomisiksi, ja esimerkiksi Henrikin sotatoimien kuvaus Viipurissa on kuin parhaasta seikkailuromaanista. Täytyy myöntää, että tapahtumien käänteet ja etenkin Gustavin sanailu taloutensa naisten kanssa saivat välillä nauramaan ääneen.

Valkoisia tukeneita naisia ei kuvata, mitä nyt Elisabet salakuljettaa tyttärensä nuotteihin piilotetun sanoman Helsinkiin. Entä millaisen kuvan teos antaa punaisista naisista? Kartanossa sisäkkönä palveleva Ida saa edustaa yksin heitä. Ida kuvataan hiukan yksinkertaiseksi, joskin innokkaaksi sosialismin ja ”ropel… por…” – – proletariaatin diktatuurin kannattajaksi. Hän ”harjoittaa agiteerausta” keittiössä toistellen sulhaseltaan Erikiltä kuulemiaan lauseita (482), huokailee kuulleessaan sanan imperialismi (327) ja kuuntelee ”silmät ympyriäisinä” insinööri Lindénin selostusta magnetismia mittaavasta laitteesta (473) – todellisuudessa mies on Saksasta palannut jääkäri Esko Lehto ja laite radiovastaanotin, jolla pidetään yhteyttä valkoisten joukkoihin. Tyypitellyt henkilöhahmot ovat ominaisia viihdekirjallisuudelle, mutta tässä tapauksessa Idan hahmo hiukan yksinkertaisena punaisena naisena vahvistaa teoksen valkoista näkökulmaa.

Oranen kertoo tavoitteenaan olleen ”romanttinen, jännittävä ja hauska” romaani, jossa yhden perheen ja kartanonväen kautta kuvataan vuosisadan alun mullistavia tapahtumia. ”Jääkäriliike, kaksikymppisten poikien lähtö vihollisen leiriin vapautusarmeijaa muodostamaan ja paluu tilanteeseen, jossa oltiinkin sisällissodassa, on aika nostaa poliittiselta tasolta inhimilliselle”, toteaa Oranen vastineessaan Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirpeään kritiikkiin, jossa tämä moitti teosta latteaksi ja naiiviksi kuvaukseksi sisällissodasta ja katsoi sen sopivan paremmin tv-sarjaksi. (Aholan ja Orasen keskustelu, ks. HS 26.10.1995 ja 28.10.1995).

Laajempi analyysi teoksesta pdf-tiedostossa Raija Oranen: Maan aamu

Maan aamusta ovat kirjoittaneet myös Kirsi-Maria blogissaan Illuusioita. Askelia alppipolulla ja Morre blogissaan Morren maailma.

Elisabet Aho: Sisar

Julkaistu 7 heinäkuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Elisabet Ahon teoksen Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924 (2011) tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kevään 1918 Helsinkiin. Pääosassa ovat kaupungin köyhät naiset ja lapset, mutta näkökulma on lähinnä puolueeton, sillä tapahtumia tarkastellaan pitkälti Diakonissalaitoksella työskentelevien sisarten ja heidän työnsä kautta. Sisarten tunnistettava puku suojaa heitä punakaartilaisiltakin: ”talvitakin ja mustan huuvan, myssyn päällä lepattavan tumman liinan alta joka ikinen tunnisti diakonissan” (12). Ahon kuvaus yhteisöstä ja sisarten työstä perustuu muun muassa Eeva Hurskaisen teokseen Sisar Linan tyttäret ja Pauli Vaalaksen teokseen Diakonissa Hia Björkenheimin elämä. Sisar Lina ja Sophia ”Hia” Björkenheim esiintyvät myös teoksessa.

Päähenkilö Ellen tulee Diakonissalaitokselle loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä. Ellen saa jäädä laitokselle ja hänestä tulee sisaroppilas. Toivuttuaan hän pääsee liikkumaan kaupungilla ja tekemään kotikäyntejä. Ellen on itsekin kotoisin isosta perheestä, jossa toimeentulo oli niukkaa, mutta hän ei ole kärsinyt sellaisesta köyhyydestä, johon nyt törmää:

Köyhyys oli suunnatonta, sillä oli ominaishajunsa, jota Ellen ei ollut ennen tuntenut. Voimattomuuden, väsymyksen ja turtumuksen haju, joka kiiri vastaan eteisissä, häilyi vetoisissa huoneissa, hajonneissa vaatteissa, vanhoissa koinsyömissä petivaatteissa, kosteissa seinissä, savuttavissa helloissa ja piipunhormeissa. Naiset elivät yksin lastensa keskellä, leskinä, miehet tuomittuina, kadonneina tai kuolleina. (126)

Ellenin muistinmenetys tekee hänestä ulkopuolisen, eräänlaisen väliinputoajan, mikä korostaa teoksen neutraalia asennetta. Teoksen puolivälissä Ellen loukkaantuu uudelleen, mikä palauttaa hänen muistiinsa tapahtumat ennen Diakonissalaitokselle joutumista: saapumisen Helsinkiin, Selma-ystävän ja työn puhelinvälittäjänä. Pitkässä takaumassa kuvataan syksyn 1917 tapahtumia sekä oloja punaisten valtaamassa kaupungissa. Selmassa Aho piirtää kuvan naisesta, josta omien kovien kokemusten myötä kasvaa kiihkeä sosialisti ja vallankumouksen kannattaja. Ellen ei liity punakaartiin eikä hän kykene innostumaan aatteesta Selman tavoin mutta auttaa silti ystäväänsä välittämällä tälle puhelinlaitoksella kuulemiaan viestejä.

Sisar Hian veli Gustaf ”Gösta” Björkenheim, joka oli Kymi-yhtiön toimitusjohtaja, murhataan sodan loppuvaiheessa. Hia ei voi ymmärtää, miksi yksi sisarista haluaa lähteä auttamaan Tammisaaren vankileirille. ”Kuinka sinä voit hoitaa heitä?”, Hia kysyy. ”He ovat ihmisiä, lähimmäisiämme”, vastaa Helmi. Vankileirioloja ei kuvata, mutta Helmi palaa komennukseltaan laihtuneena ja uupuneena. Hän tuo myös uutisia Hialle: leirillä oli ollut tehtaan työntekijöitä, jotka olivat kertoneet Kouvolasta tulleen vieraan komppanian olleen vastuussa murhasta. Björkenheim oli pidetty, uudistusmielinen johtaja, jonka murha järkytti niin valkoisia kuin punaisia. Tapahtumia ja murhan syitä ovat pohtineen muun muassa Mirja Turunen teoksessaan Veripellot (2005) ja Seppo Aalto Tieto-Finlandialla palkitussa Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 (2018).

Ahon romaani viehätti epätavallisella näkökulmallaan tapahtumiin. Diakonissalaitoksen sisaret joutuivat varmasti Hia Björkenheimin tavoin painimaan suhtautumisessaan sodan osapuoliin, mutta siitä huolimatta autettiin kaikkia hädässä olevia. Köyhien naisten ja erityisesti lasten kohtalot koskettivat: vanhemmat olivat joko kuolleet taisteluissa tai suljettu vankileirille, ja lapset joutuivat selviytymään yksin. Teoksessa seurataan useampien lasten kohtaloita. Lapset ilmestyvät aamuisin Diakonissalaitokselle jonottamaan keittoa, jota sisaret keittivät uusista raparpereista ja nokkosista. Yksi heistä on Niilo, ”punikin poika” Pasilasta, joka Ellenin lailla jää Diakonissalaitokselle. ”Punahuoran pennuksi” haukutun Niilon äiti on kuollut vankileirillä.

Teoksesta laajemmin pdf-tiedostossa Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924. Tämä ja muut sisällissotaromaaneja käsittelevät tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Teoksesta myös Amman lukuhetkessä ja Kirsin kirjanurkassa.
Lue myös Maarit Cederbergin arvio Agrigolan sivuilta.

Ellenin tarina jatkuu 2017 ilmestyneessä romaanissa Talvi ilman aikaa, jossa eletään talvisodan aikaa. Lue teoksesta lisää Amman lukuhetkestä.

Diakonissalaitoksen ja sisarten elämä on kuvannut Jyrki Paaskoski teoksessaan Ihmisen arvo: Helsingin diakonissalaitos 150 vuotta (2017). Helsingin Diakonissalaitoksen sivuilta löytyy muutamia artikkeleita laitoksen historiasta.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Julkaistu 14 huhtikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

2019
Yleinen

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

Julkaistu 27 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Vienan punainen kuu (1992) kuvaa viime vuosisadan alun tapahtumia Vienan Karjalassa Uhtuan ja Vuokkiniemen maisemissa. Teoksen alkuosa kertoo Aniviisun eli Anna-Liisa Huotarin lapsuudesta ja nuoruudesta, ystävyydestä Anjaan ja rakkaudesta Kaarloon, nuoreen viulistiin. Anna-Liisa on menettänyt vanhempansa veneonnettomuudessa ollessaan yhdeksänvuotias. Kanadaan lähtenyt ja siellä rikastunut isoisä Ilja Huotari palaa takaisin Uhtualle huolehtiakseen hänestä. Suunnilleen puolet teoksesta kuvaa Anna-Liisan aikuisikää ja sitä, miten Suomen sisällissota tunkeutuu rauhalliseen Vienaan ja sekoittaa ihmisten elämän.

Anna-Liisa ja Anja ovat valmistuneet opettajiksi Sortavalan tyttökoulusta; Anna-Liisa saa opettajan paikan suomenkielisestä ja Anja venäjänkielisestä koulusta. Anjan äiti, opettajana toimiva Darja Mihailovna Remisova on katkeroinut, koska hänen isänsä teloitettiin tsaarin murhayrityksestä. Anja ja Darja ovat molemmat sosialisteja ja kannattavat vallankumousta. Kun valkoiset saapuvat vapauttamaan Vienan ”bolševikeista, punakaartilaisista ja ryssistä”, huomaavat Anna-Liisa ja Anja olevansa eri puolilla. Luutnantti Gilbert Weisenberg pyytää Ilja Huotaria rahoittamaan valkoisten aseita, mutta tämä kieltäytyy. Huotari epäilee vienalaisten saavan saman kohtelun valkoisten käsissä kuin intiaanit saivat siirtolaisilta Amerikassa.

Etsiessään alueelta aseita ja bolševikkisoluja Weisenbergin joukot pahoinpitelevät raa’asti niin Darjan kuin Anjan. Kuvaukset heidän väkivaltaisista kuolemistaan ovat pysäyttäviä. Anja raiskataan ja hänen vatsansa läpi työnnetään pistin.

Hän makasi hiljaa ja liikkumatta alleen leviävässä verilammikossa eikä enää tajunnut että verestä ja kiimasta juopuneet miehet sotkivat häntä saappaankoroilla ja kiväärinperillä, kunnes olivat saaneet sammutetuksi viimeisenkin elämänkipinän. Kuolema tuli vihdoin – armahtaen. (348)

Weisenbergin ja Anna-Liisan välille syttyy kiihkeä suhde, joka saa Anna-Liisan hylkäämään Kaarlon. Anna-Liisa järkyttyy kuitenkin syvästi Anjan kohtalosta; hän pitää Weisenbergia syyllisenä, vaikka tämä ei ollutkaan joukkojensa mukana tapahtumahetkellä. Romanttiselle viihdekirjallisuudelle tyypillistä onnellista loppua odottava joutuukin pettymään.

Vienan punainen kuu yllätti minut monellakin tavalla. Ensinnäkin Darjan ja Anjan väkivaltaiset kuolemat jäivät pitkäksi aikaa mieleen. Toiseksi romaanin loppu yllätti, mikä ehkä kertoo omista vääristä odotuksistani teoksen suhteen. Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana (lukijana Erja Manto), ja ”lukukokemus” saattoi senkin vuoksi olla niin voimakas.

Lue pitempi, vähemmän tunteellinen ja hivenen analyyttisempi kirjoitukseni teoksesta seuraavasta linkistä: Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu.

Romaanista myös Kirjakaapin avain -blogissa.
Kirjan pauloissa oli myös kuunnellut teoksen äänikirjana.

Jos sisällissodan tapahtumat Vienassa kiinnostavat, kannattaa tutustua Pekka Vaaran teokseen Viena 1918: kun maailmansota tuli Karjalaan (2018).

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Julkaistu 11 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Pirjo Tuomisen vuonna 2017 ilmestynyt romaani, joka on jatkoa teokselle Hiljaiset huvimajat (2016), oli lukukokemuksena ristiriitainen. Olin aiemmin lukenut Tuomiselta Satakunta-sarjan, ja palasin sisällissodan satavuotismuistovuoden puitteissa vielä uudestaan aloitusosaan Itkevät syvät vedet (2001). Huovin sahan omistajan tyttären Linda Huovin ja pääsahuri Joel Knaapin rakkaustarina kosketti yhä. Tulen väri punainen -romaanin miljöönä ovat Tampere ja Karkku. Maria Manner on tavannut jälleen nuoruudenihastuksensa Jere Kauppilan, mutta työ lennätinlaitoksen alaisuudessa vie Jeren Venäjälle rintaman tuntumaan, ja Maria ajautuu rakkaudettomaan avioliittoon toisen miehen kanssa. Vuoden 1918 tapahtumat luovat taustan Marian ja Jeren polveilevalle rakkaustarinalle.

Se mikä minua lukijana häiritsi, oli teoksen valkoinen eetos, joka näkyy jossain määrin myös romaanissa Itkevät syvät vedet, mutta siinä vastakkainasettelu ei ole niin jyrkkä. Tuominen kuvaa tapahtumia toki molemmilta puolilta. Marian kautta tulee esiin kauppiaiden ja kartanon omistajien näkökulma ja Frimanin sisarusten kautta torpastaan häädetyn perheen vaikea asema. Sofiasta tulee innokas sosialisti ja naiskaartin jäsen, Matildasta sairaanhoitaja, ”lemmensisko”, kuten heitä halventavasti nimitettiin, ja Nikolai pakko-otetaan kaartiin hevosmieheksi. ”Tuomisen teoksessa valkoiset ovat vapauttajia ja yhteiskuntarauhan palauttajia”, toteaa Alueviestin Minna Isotalo kirjailijan haastattelun yhteydessä (ks. Alueviesti 23/2017). Kirjailijan mukaan itsenäisyyden juhlavuosi ei suosinut punaisten terroritekojen esiin nostamista: ”Väinö Linnan teosten historiakäsitys on muuttunut totuudeksi. Se kertoo tärkeän tarinan merkityksellisestä näkökulmasta. Mutta se on vain tarinan toinen puoli.”

Teoksen tarkemmassa analyysissa (ks. alasivu 1918 tai klikkaa teksti pdf-tiedostona tästä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen) on esimerkkejä siitä, miten romaanin valkoinen näkökulma tulee esiin ja miten se ei kuitenkaan välttämättä johda teoksen yksipuoliseen vastaanottoon.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut kirjat. Laajemmin teosta on käsitellyt Lea Toivola Sotaromaanit-blogissaan.

Punavalkoista historiaa

Julkaistu 4 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Sisällissodan satavuotismuistovuosi on ohi. Vuoden aikana sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessa, teatterissa, akateemisissa tutkimuksissa, sanoma- ja aikakauslehdissä sekä lukuisissa luento- ym. tilaisuuksissa ympäri maata. Kiinnostus vuoden 1918 tapahtumia kohtaan on ollut todella suurta (ks. historiantutkija Marko Tikan mietteitä sodan muistovuodesta Alusta!-verkkolehdessä).

Oma projektini Punavalkoista historiaa. Näkökulmia sisällissotakirjallisuuteen on sekin saavuttanut jonkinlaisen välietapin – projektin päättymisestä en uskalla puhua, koska sisällissotakirjallisuuden tutkiminen voi hyvinkin viedä loppuelämäni. Tutkimukseni on keskittynyt nykykirjallisuuteen, mutta yksi kirja johti toiseen ja kiinnostava aihe sai tarttumaan aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tuttujen Sillanpään, Viidan, Linnan, Rintalan ja Meren romaanien lisäksi löytyi esimerkiksi koskettavia lapsikertomuksia, joista muutamia olen esitellyt jo aiemmin tässä blogissani, sotavuonna kirjoitettu salapoliisiromaani, nuoren sankaripojan tarina, jota yhä hyödynnetään, ja niin paljon muita tarinoita. Nykykirjailijoista sävähdyttäviä lukuelämyksiä tarjosivat muun muassa Anneli Kanto (Veriruusut ja Lahtarit), Heidi Köngäs (Sandra), Antti Tuuri (Kylmien kyytimies, Surmanpelto), Jari Järvelä (Kosken kahta puolta) ja Pasi Pekkola (Huomenna kevät palaa) – vain muutamia mainitakseni.

Alkuvuoden 2019 aikana tulen julkaisemaan tutkimukseni tähän mennessä kirjoittamani tekstit (noin 150 sivua) pdf-tiedostoina blogini alasivulla 1918 (ehkä jossain vaiheessa aineistoille tulee oma blogisivustonsa, mutta tällä hetkellä sen tekemiseen ei ole aikaa). Tarkastelunäkökulmani ovat dokumentaarisen romaanin tapa leikkiä faktalla ja fiktiolla (tästä esimerkkinä alla postaus Leena Landerin romaanista Liekin lapset), naisten ja lasten kohtalot sekä sisällissotaromaanin suomenruotsalainen traditio. Näiden kolmen näkökulman lisäksi innostuin lukemaan ja kirjoittamaan siitä, miten sisällissodan kahtiajako näkyy rikoskirjallisuudessa. Yllättävän moni dekkarikirjailija on sijoittanut teoksensa 1920-luvulle (Timo Sandberg, Mikko Porvali, Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma), jolloin sota oli vielä tuoreessa muistissa. Sen sijaan Timo Saarron romaaneissa rikoksia ratkotaan sodanajan punaisessa Helsingissä.

Yksi hienoimmista lukuelämyksistä oli Leena Landerin Liekin lapset (2010). Lander on käsitellyt sisällissotaa aiemmin romaanissaan Käsky (2003), joka oli Finlandia-palkintoehdokas ja josta tehtiin useampia näyttämöversioita. Aku Louhimiehen teoksen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva sai ensi-iltansa 2008 ja kasvatti romaanin mainetta entisestään. Lander on pitänyt Liekin lapsia uransa tärkeimpänä teoksena, eräänlaisena synteesinä siitä, mikä on fiktion ja faktan ero (Aamun kirjan haastattelu on katsottavissa Ylen Elävän arkiston sivuilla).

Romaani on uskomattoman monitasoinen ja moniääninen. Tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla. Kehyskertomuksessa muurarin työnsä jättänyt Risto Salin alkaa tutkia, mitä Halikon Vartsalassa tapahtui vuonna 1918. Mikä johti useiden kymmenien punaisten teloituksiin Halikon Märynummella? Menneisyyden aikataso alkaa jo vuodesta 1903. Näin lukija näkee henkilöhahmojen kehittyvän, valitsevan puolensa tai vain ajautuvan osallisiksi tapahtumia omien tai muiden toimien seurauksena. Joel Tammiston, Sakari Salinin, Saida Harjulan ja Arvi Malmbergin kohtalot imaisevat lukijan osaksi pienen sahayhteisön elämää. Yhtä lailla kiinnostava on kirjoittamisajankohdan taso, jossa Salin historiantutkijan tavoin yrittää saada tolkkua erilaisista dokumenteista. Hän toimii teoksessa lukijan vastineena mikä tuotiin esiin myös arvioissa. ”Hän olemme me, jotka haluamme tietää”, totesi Helsingin Sanomien Antti Majander (ks. Joukkomurha ei vanhene).

Siltalan julkaisema Liekin lapset sai ylimääräistä julkisuutta siitä käytyjen tekijänoikeuskiistojen vuoksi. Tammen mukaan teos oli uusi versio heidän 1987 julkaisemastaan romaanista Jumalattoman kova tinki. Kyse on kuitenkin itsenäinestä romaanista, vaikka tapahtumapaikka ja henkilöhahmot ovat paljolti samoja. Lander kohtelee Liekin lapsissa aiemmin kirjoittamaansa teosta hyvin pilkallisesti, hän puhuu muun muassa nuoresta ”tutkijanplantusta”, joka oli ottanut vähän liikaa kirjallisia vapauksia.

Koko teksti pdf-tiedostona: Historian vapaa ladelma – Leena Lander: Liekin lapset

Liekin lapset -romaanista on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Luettua elämää ja Annelin lukuvinkit.

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

Julkaistu 15 joulukuun, 2018 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

”Me olemme myös kaikki se mitä emme halua muistaa”

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa. Otava, 2018. 343 s.

Nykytutkimus on kiistänyt tiedon, jonka mukaan vankileireille ei joutunut pieniä lapsia. Lapset sodassa 1918 -teoksessaan Tuulikki Pekkalainen luettelee lähes 1500 lasta, joista suurin osa oli 13–15-vuotiaita. Äitien mukana leirille päätyi vielä tätäkin nuorempia. Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa kertoo kahdesta tällaisesta lapsesta.

Tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta ja usealla aikatasolla. Muiden halveksima Henrik ihailee jääkärikoulutukseen lähtenyttä veljeään ja karkaa valkoisten joukkoon, jossa eräs majuri säälii poikaa ja ottaa tämän kirjurikseen. Eeva ja Eino joutuvat äitinsä kanssa vangituiksi Lahdessa, ja heidät viedään Fellmanin pellolle. Henrik tunnistaa Eevan, johon on yrittänyt aiemmin tehdä tuttavuutta, ja poimii heidät leirille kuljetettavien vankien mukaan. Hennalan vankileirillä Henrik saa ensimmäistä kertaa aseen käteensä ja pääsee ampumaan. Pitkä, yhtä virkettä oleva selostus vankien kuljettamisesta teloituspaikalle, asettelemisesta paikalleen, tähtäämisestä ja laukauksista kertoo vähittäisestä turtumisesta tappamiseen: ”sitä tunsi – – väsymyksen ja uneliaisuuden, jotka tiivistyivät, kiertyivät kerälle ja kovettuivat möykyksi rintalastan alle, tekivät hengittämisestä työlästä, ja sitä tiesi hengittävänsä niin koko loppuelämänsä.”

Eeva suojelee pikkuveljeään kertomalla tälle tarinoita, jotka muuttavat vankileirin tylyt kasarmit Valkoisen kuninkaan valtakunnaksi. Eino saa uuden perheen ja hänelle jää sodasta ja vankileiriajasta vain hajanaisia muistikuvia: ”On vain välähdyksiä, repaleinen muisti, joka liehuu tuulessa kuin lipputankoon unohdettu kulahtanut viiri.” Eeva muistaa liiankin hyvin nälän, hajut ja nöyryytykset. Sodan jälkeen hän kuvittelee koston tuovan vapautuksen muistoista. Vuosikymmeniä myöhemmin Henrikin ja Eevan tiet kohtaavat. Henrikistä on tullut luontaisparantaja, joka uskoo ruokavalion voivan muuttaa ihmisen kokonaan toiseksi. Vaikka Henrik puolustelee itseään toteamalla olleensa ”poikanen”, joka teki ”vain niin kuin käskettiin”, voi hänen sodan jälkeisen elämänsä nähdä pyrkimyksenä sovittaa vankileirillä tapahtunut.

Pekkola nivoo taitavasti yhteen eri tarinat ja aikatasot, ja teoksesta löytää lukuisia aforistisia ajatuskiteymiä, kuten että ”matkalla pahaan juuri tietämättömyydestä hyväntahtoisuus löytää itselleen rikoskumppanin”. Huomenna kevät palaa käsittelee kostoa, anteeksiantoa ja sovinnon mahdollisuutta, mutta ennen kaikkea se kysyy, voiko ihminen muuttua.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 14.12.2018)

Teoksesta myös muun muassa seuraavilla blogisivustoilla Kirsin Book Club, Lumiomena, Sivutiellä, Järjellä ja tunteella ja Anun ihmeelliset matkat.

Pasi Pekkola kertoo romaanistaan Ylen Puheen aamussa: ”1918 lapsia oli sotavankeina ja teloittajina – kirjailija Pasi Pekkola sukelsi Suomen sisällissotaan lasten silmin”

Katja Kallio: Yön kantaja

Julkaistu 8 marraskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Seilin saaren ihmiskohtaloita

Katja Kallio: Yön kantaja. Otava, 2017. 380 s.

Katja Kallion teoksista Kuutamolla (2000) ja Sooloilua (2002) on tehty onnistuneet elokuvaversiot, enkä ihmettelisi, vaikka uusi romaani Yön kantaja päätyisi sekin valkokankaalle. Päähenkilö Amandan hahmo pohjautuu todellisen, 1900-luvun vaihteessa eläneen Amanda Fredrika Aaltosen elämänvaiheisiin. Hän on yhteiskuntaan sopeutumaton levoton sielu, joka istuu välillä Hämeenlinnan vankilassa syytettynä irtolaisuudesta ja prostituutiosta.

Teoksen alussa Amanda hankkiutuu kuumailmapalloilija Duplessisin mukana Pariisiin. Miehestä katoaa kuitenkin kaikki tarmo, ja tämän ”makaava raato” lamaannuttaa Amandankin, joka päättää palata kotiin. Suomessa Amanda otetaan kiinni ja toimitetaan hoitoon Seilin saarelle, diagnoosi on epileptinen kuukautishulluus.

Alkuun Amanda luulee olevansa saarella vain väliaikaisesti, kunnes joku potilaista tokaisee, ettei sieltä kukaan ole koskaan pois päässyt. Amanda tottuu saarella oloon ja päivittäisiin rutiineihin: ”Piti kehrätä ja kutoa, pyykätä ja mankeloida ja tehdä ruokaa ja tyhjentää hyyskää ja nostaa perunoita. Välillä sai kahvia. Sellainen muistutti elämää niin paljon että hän alkoi itsekin mennä halpaan.” Kun Amanda yrittää todistella, ettei kuulu laitokseen, häntä pidetään entistä hullumpana.

Vuosien jälkeen Amandaan luotetaan niin paljon, että hän pääsee vapaakävelijäksi ja saa käydä esimerkiksi kaupassa asioilla. Saarella asuva kalastaja Isaksson, joka tekee korjaushommia sairaalassa, pyytää kerran avukseen yhden naisista ”parantamaan” siikaverkkoa, jonka kolmestasadasta silmästä lohi on repinyt sata rikki. Tästä alkaa Amandan ja Isakssonin yhteistyö ja hitaasti etenevä rakkaustarina. Repeytynyt siikaverkko on yksi niistä arkisista asioista, joihin teoksessa palataan myöhemmin ja josta kasvaa vertauskuva jollekin paljon suuremmalle.

Katja Kallion teksti on häikäisevän kaunista, ja Yön kantaja on yksi vuoden hienoimpia lukuelämyksiä.

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 6.10.2017)

Audrey Magee: Sopimus

Julkaistu 2 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Me olemme ansainneet sen

Audrey Magee: Sopimus. Suom. Heli Naski. Atena, 2015. 332 s.

Toinen maailmansota ja erityisesti kansallissosialistisen Saksan vaiheet jaksavat kiehtoa yhä vielä kaksituhattaluvulla. Viime aikoina kiinnostuksen kohteeksi ovat nousseet tavallisten saksalaisten kokemukset. Teoksissa on käsitelty muun muassa naisten roolia natsien murhakoneistossa ja Lebensborn-ohjelmaa, jossa valloitetuilta alueilta viedyt, arjalaisiksi luokitellut lapset saivat uuden, saksalaisen identiteetin. Audrey Magee tarkastelee romaanissaan Sopimus tapahtumia kahden nuoren näkökulmasta. Avioliiton alku tosin ei ole kovin romanttinen, Peter on itärintamalla ja Katharina Berliinissä kun heidät vihitään. Sopimuksesta hyötyvät molemmat: Peter saa loman ja Katharina pääsee eroon määräilevistä vanhemmistaan ja saa leskeneläkkeen, jos Peter sattuu kaatumaan. Ensi tapaaminen ei ole lupaava, sillä täitä kuhiseva ja löyhkäävä Peter kuvottaa nuorta morsianta, mutta silti nuoret rakastuvat.

Peter kunnostautuu jo lomansa aikana, kun hän perheen tuttavan mukana tyhjentää asuntoja juutalaisista. Katharina muuttaa vanhempineen hienoon asuntoon, jonne ei tarvitse ottaa mukaan kuin kattilat. ”Heille sallitaan vain yksi matkalaukku. Se, mitä asuntoon jää, on meille.” Sillä ei ole merkitystä, minne entiset asukkaat on viety. Teoksessa toistuu ajatus siitä, että etuudet ovat ansaittuja, oli sitten kyse uudesta asunnosta, lastenvaunuista tai levosta ja ruoasta jossain Venäjällä. Ja kylistä löytyy aina lopulta ruokaa, kun ampuu riittävän monta asukasta muiden nähden. Katharina kirjoittaa Peterille, kuinka ylpeä hän on miehestään ja kuinka lehdet kirjoittavat Stalingradin pikaisesta valtaamisesta. Peter on venäläisten piirittämässä kaupungissa, jossa miehet yrittävät uskotella itselleen ja toisilleen Führerin järjestävän apua, vaikka toverit kuolevat ympäriltä nälkään, kylmyyteen, tauteihin tai oman käden kautta.

Lukukokemuksena Audrey Mageen Sopimus on ristiriitainen. Teoksessa vaihtelevat dialogi ja kertovat osuudet. Alun töksähtelevä ja toisteinen, lyhyistä lauseista koostuva vuoropuhelu sai melkein hylkäämään kirjan. Kertovat osat kannattelevat teosta. Paikoin inhorealistiset kuvaukset Peterin kokemuksista itärintamalla ja Katharinan vähittäinen muuttuminen itsekkäästä, mukavuudenhaluisesta naisesta vastuulliseksi pienen lapsen äidiksi tekivät vaikutuksen. Ajatus ansaitsemisesta saa ironisen käänteen teoksen lopussa, kun Katharina toteaa venäläisten Berliinissä tekemistä julmuuksista järkyttyneelle Peterille: ”Me teimme sen ensin.”

Uudemmat artikkelit »