Kirjallisuutta ja tutkimusta

Markku Soikkelin laaja tietokirja on saanut ytimekkään ja tyhjentävän otsikon Sota kaunokirjallisuudessa. Selittäville alaotsikoille ei ole tarvetta, sillä yli neljäsataasivuinen teos käsittelee nimekkeensä mukaisesti sodan esityksiä kaunokirjallisuudessa alkaen Iliasta ja päättyen vuosituhannen vaihteessa ilmestyneisiin teoksiin. Esitys etenee kronologisesti, niin että aikakausia käsitellään eri kielialueiden näkökulmasta. Tekstiä pilkkovat tietolaatikot, joissa kerrotaan muun muassa sotajournalismista ja vakoojatarinoista (joita muuten kirjoittivat myös naiset 1900-luvun alkuvuosikymmeninä). Suomalaisen sotakirjallisuuden rajaamista tutkimuksen ulkopuolelle Soikkeli perustelee sillä, että aihetta ovat käsitelleet Juhani Niemi (1988) ja Arto Jokinen (2019). Soikkelin kiinnostus lajihistoriaan näkyy myös hänen aiemmissa julkaisuissaan, joissa hän on käsitellyt muun muassa eroottisen elokuvan historiaa ja tieteiskirjallisuutta ja -elokuvia. Yhtenä kimmokkeena työlleen Soikkeli mainitseekin mielenkiinnon lajikohtaiseen estetiikkaan.

Teoksen aloittavassa luvussa ”Sota muistettuna ja kuviteltuna” Soikkeli kirjoittaa sotakirjallisuudesta lajina, sen muuttuvista esteettisistä ihanteista sekä siitä miten ”sodan todellisuuden tavoittaminen on ylipäänsä mahdollista kirjallisin keinoin”. Vaikka realismi on yhä sotakirjallisuuden valtavirtaa, niin sodan täyttä todellisuutta ei Soikkelin mukaan voida koskaan tavoittaa kirjallisin keinoin.

Mitä koherentimman kuvauksen sodasta saamme eteemme, sitä mielekkäämmältä ja Walter Benjaminin sanoin ”kauniimmalta” sota ilmiönä alkaa tuntua. Niinpä sodan esittäminen tavalla, joka tuntuu aidosti väkivaltaiselta edellyttää taiteen konventioiden toistuvaa murtamista, esteettisesti vaikuttavan ja eettisesti arvokkaan vaikutelman välittämistä kokonaisuuden sijaan palasista. (37)

Koherentti kuvaus saadaan ohittamalla asemasodan kaltaiset staattiset vaiheet ja keskittymällä ainoastaan taisteluihin, jolloin sota saadaan ”näyttämään todellisuutta jännittävämmältä ja sotaisammalta” (21).

Sotaromaaneja on kirjoitettu vuosisatoja, mutta tunnistettava lajityyppi siitä tuli vasta maailmansotien myötä. Näiden teosten kerronta keskittyy sotilaskollektiivin kuvaamiseen. Tuntemattoman sotilaan kaltaiset taisteluromaanit kuvaavat joukko-osastojen toimintaa: ”Alalajissa ei herkutella yksilöiden sankaritöillä, vaan kollektiivin vuoksi tehdyillä uhrauksilla.” (22) Kiinnostava huomio oli se, että sotakirjallisuus ei suinkaan ole ollut ”sankarillisten voittojen” ylistystä vaan enemmän tappioiden kuvausta, mistä esimerkiksi käy talvisotaamme käsittelevä kirjallisuus.

1900-luvun maailmansodat lohkaisevat teoksesta neljänneksen. Itse asiassa osuuden olisi voinut kuvitella olevan suurempikin, mutta tämä kuvastaa vain sitä, että kerrottavaa oli runsaasti myös keskiajan, renessanssin ja barokin sotakirjallisuudesta aina 1800-luvun nationalismin värittämiin sotiin ja Yhdysvaltojen sisällissotaan. Silvia Hosseinin haastattelussa Rosebudin Sivullisessa Soikkeli sanoi, että jättäisi ennen 1900-lukua ilmestyneen kirjallisuuden käsittelemättä, jos aloittaisi projektin nyt. Edellisten vuosisatojen läpikäyminen luo kuitenkin pohjan viime vuosisadan monimuotoiselle sotaromaanille, ja kuten haastattelussa tuli ilmi vastaavaa lajihistoriikkia ei löydy muilta kielialueilta.

Teoksen käyttöä lajihistoriana olisi palvellut hakemisto, joka olisi auttanut lukijaa löytämään tietyt kirjailijat ja teokset. Teosotteita olisi voinut olla vielä enemmän, vaikka ne olisivatkin kasvattaneet sivumäärää entisestään. Mukana on sellaisten kuuluisimpien teosten kuin Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta ja Joseph Hellerin Me sotasankarit ohella runsaasti tuntemattomampia teoksia, joista poimin tähän muutaman:

• Stephen Cranen Punainen kunniamerkki (1895), joka kuvaa Yhdysvaltojen sisällissotaa. Tyyliltään modernismia ennakoiva teos kuvaa sotatraumaa ja taisteluväsymystä ja on yhä ”sotakirjallisuuden huippusaavutuksia” (206).
• Mihail Bulgakovin unohdettu esikoisromaani Valkokaarti (1925) kuvaa vuoden 1918 taisteluja ”punakaartin, valkokaartin, saksalaisten ja ukrainalaisten” välillä. Teos voisi kiinnostaa myös nykylukijoita paitsi Bulgakoville ominaisen pilkallisen tyylin vuoksi (vrt. Saatana saapuu Moskovaan) myös siksi, että taisteluja käydään Kiovasta.

Sota kaunokirjallisuudessa on erinomainen katsaus sotakirjallisuuden historiaan. Informatiivinen ja sujuvasti kirjoitettu teos palvelee monenlaisia lukijoita kirjallisuudenopiskelijoista aiheesta kiinnostuneisiin tavallisiin lukijoihin – päätellen sotakirjallisuuden yhäti jatkuvasta suosiosta teokselle pitäisi olla kysyntää. Omaa tuhottoman pitkää lukulistaani teos kasvatti useilla uusilla nimekkeillä.

Markku Soikkeli: Sota kaunokirjallisuudessa. Vastapaino, 2026. 404 s. (Kiitän Vastapainoa arvostelukappaleesta.)

Markku Soikkeli kustannustoimittaja Silvia Hosseinin haastateltavana (Rosebud Sivullinen 26.8.). Katsottavissa YouTubessa.

Arvio Kulttuuuritoimuksen sivuilla. Kirjoittaja Arto Köykkä antaa teokselle neljä tähteä, vaikka huomauttaakin Latinalaisen Amerikan sotakirjallisuuden puuttumisesta.