Avainsana-arkisto: Olavi Lempinen

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet

Suomen historiassa on kaksi aihetta, joiden käsittelyssä poliittiset asenteet näkyvät selvästi: sisällissota ja yhteistyö Kansallissosialistisen Saksan kanssa. Jälkimmäiseen liittyvät Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneet noin 1400 vapaaehtoista, joista on kirjoitettu niin romaaneja, elämäkertoja kuin tietokirjoja. Tutkijoiden suurin mielenkiinto on kohdistunut siihen, tiesivätkö miehet juutalaisiin kohdistuneista vainoista ja olivatko he itse osallisina sotavankeihin, juutalaisiin ja muihin siviileihin kohdistuvissa julmuuksissa. Laajin selvitys lienee Lars Westerlundin alkuaan englanniksi julkaistu Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019), joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen pyynnöstä. Teoksen voi ladata Kansalliskirjaston sivuilta pdf-tiedostona. Kirjoitin Westerlundin tutkimuksesta yhteisarviossa, jossa käsittelin myös Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän teosta Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020). Aiemmista tutkimuksista on mainittava Mauno Jokipiin 1968 julkaistu lähes yhdeksänsataasivuinen Panttipataljoona: suomalaisen SS-pataljoonan historia. Jos SS-vapaaehtoiset kiinnostavat, niin tässä listaus Joki-kirjastoista löytyvistä romaaneista ja tietokirjoista.

Olavi Lempisen teoksen Suuremman Suomen puolesta kansikuva.

Yksi uusimmista aihetta käsittelevistä teoksista on Olavi Lempisen Suuremman Suomen puolesta (2021), joka kertoo yhden vapaaehtoisen, Aarre Jylhänmaan, tarinan. Teos perustuu Jylhänmaan päiväkirjamerkintöihin sekä hänen vuonna 1984 nauhalle sanelemiinsa kertomuksiin – puolentoistatunnin kasetteja kertyi kymmenen. Sota-ajan tapahtumat on kehystetty kertomalla Jylhänmaan taustasta. Hän oli vain puolitoistavuotias, kun punaiset ampuivat hänen isänsä sisällissodan alkuvaiheessa. Jylhänmaa piti jääkäreitä sankareinaan ja on niin innokas seuraamaan heidän jälkiään, että tiedusteli Saksan konsulilta mahdollisuutta päästä oppimaan sodankäyntiä jo ennen kuin Suomessa tehtiin päätös miesten lähettämisestä koulutukseen. Teoksen lopussa puolestaan kerrotaan Saksan reissun seurauksista: palanneiden vaisu vastaanotto Hangossa, punaisen Valpon kuulustelut ja SS-vapaaehtoisiin kohdistunut ajojahti, hankaluudet työpaikoilla ja invalidien olematon sosiaaliturva.

Lempisen historiallista taustaa selittävät luvut on erotettu muusta tekstistä typografisesti. Muissa luvuissa kirjailija on elävöittänyt esimerkiksi taistelukuvauksia ja hyödyntänyt myös muita lähteitä. Näissä luvuissa olevat Jylhänmaan päiväkirjoista poimitut otteet on kursivoitu. Toisinaan oli vaikea erottaa, mikä oli tekijän tulkintaa, mikä perustui Jylhänmaan nauhalle sanelemiin kertomuksiin tai mikä oli poimittu muista lähteistä.

Jylhänmaa kuului vanhempaan, sotakokemusta omaavaan ikäluokkaan ja hänestä tuli niin sanottu divisioonan mies. Hänet sijoitettiin Wiking-divisioonan ilmatorjuntapataljoonaan, ja samaan 37-millistä ilmatorjuntatykkiä käyttämään valittiin viisi muuta suomalaista. Koulutus tuntui talvisodan käyneestä miehestä pikkumaiselta simputukselta, minkä lisäksi saksankieliset komennot aiheuttivat ongelmia kieltä taitamattomalle. Toukokuun lopulla saapuneet miehet olivat jo kesäkuussa matkalla kohti itää. Hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22.6.1941.

[¬– –] Aarne Jylhänmaa ei suurista maailmantilanteista ja niiden taustoista ollut millään lailla tietoinen. Muiden rivisotilaiden tavoin hänen näkemyksensä rajoittui siihen, mitä silmien edessä kulloinkin tapahtui. (113)

Edellinen sitaatti on poimittu kirjailijan historiallisesta katsauksesta. Rivisotilaan tietämättömyys tapahtumista korostuu muuallakin teoksessa. Toinen Lempisen vahvasti painottama ja usein toistama seikka on Waffen-SS:n eli Ase-SS:n ja poliisi- ja turvallisuus-SS:n ero, missä hän seuraa Mauno Jokipiin jälkiä. Jälkimmäiseen kuuluivat muun muassa Gestapo ja keskitysleiritoiminnot. Eroa halutaan korostaa, koska teoksen yksi tarkoitus on osoittaa vääriksi viimeaikaisten tutkimusten väitteet suomalaisten vapaaehtoisten osallisuudesta juutalaisten ja sotavankien surmiin. Tekijä onkin liittänyt teoksensa loppuun ”Noitavainot alkavat uudelleen” -luvun, jossa hän luettelee (ja arvioi) SS-joukkoihin lähteneistä suomalaisista kirjoitettuja teoksia. Lempinen tyrmää tutkimukset, joissa osoitetaan joidenkin SS-vapaaehtoisten osallistuneen tai edes voineen osallistua holokaustiin. Usein näissä teoksissa on siteerattu Saksaan lähteneiden päiväkirjamerkintöjä, esimerkiksi Lars Westerlundilla oli käytössään seitsemänkymmenenkuuden suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat. Sellaiset tutkijat kuin André Swanström, Oula Silvennoinen ja Tuomas Tepora saavat kovasanaisen tuomion. Tekijä olisi toki voinut mainita historiantutkijan ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän, jonka mukaan on varottava leimaamasta kaikkia vapaaehtoisia, vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin.

Millaisia olivat Jylhänmaan kokemukset itärintamalla? Koska sodan uskottiin kestävän vain 4–5 kuukautta, hytisivät miehet kesävaatteissa Ukrainan aroilla talven tullessa. Kylmyyden lisäksi toistuvia valituksen aiheita olivat huollon toimimattomuus, jatkuva nälkä ja jano, syöpäläiset, simputtaminen, auto- ja bensiinipula sekä hidas postinkulku.

Lähes kaikissa vapaaehtoisia käsittelevissä teoksissa kerrotaan Lembergin tapahtumista. Menossa oleva Ukrainan sota antoi oman sävynsä lukemiselle, sillä kyse on nykyisestä Lvivin kaupungista alueella, joka vuoteen 1945 kuului Puolalle ja sen jälkeen Ukrainalle. Lempisen teoksessa kerrotaan NKVD:n tekemistä murhista, surmatuista lapsista ja vankilassa tapetuista yli kahdestatuhannesta poliittisesta vangista sekä kostosta, joka seurasi puna-armeijan jätettyä kaupungin. Tapahtumien selostus muistuttaa Unto Parvilahden teoksessaan Terekille ja takaisin. Suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan itärintamalla 1941–43 (1958) antamaa kuvausta. Molemmissa todetaan, että saksalaiset seurasivat tapahtumia sivusta. Seuraavassa otteessa Jylhänmaa kyselee tapahtumista aseveljiltään. Nämä kertovat ”teurastajien” olleen paikallisia, joiden silmissä ”paloi koston tuli”:

Minä ihmettelin, miten syyllisyys oli selvitetty.
”Ei siellä mitään ole voitu selvittää. Kaikki, joita epäiltiin yhteistoiminnasta venäläisten murhamiesten kanssa, pääsivät hengestään.”
Takaani kuului kysymys: ”Entäs meikäläiset?”
”Ai meikäläiset? Meikäläiset katselivat sivusta. Paikalliset toteuttivat omaa karmeaa näytelmäänsä aivan vapaasti. Ei mieliala täynnä raivoa olevaa valtavaa väkimäärää olisi pystyttykään pysäyttämään. Sitä on vaikea arvioida, olisiko haluttu vai ei.” (136–137)

Ote ei ole kursivoitu, joten se ei ole suora lainaus Jylhänmaan päiväkirjasta. Onko kertomus siis hänen kasetilleen sanelema vai onko kyse kirjoittajan teoksen alussa mainitsemasta tapahtumien elävöittämisestä? Olisin toivonut selkeämpää erottelua ja lähteiden nimeämistä. Toisaalta ymmärrän tekijän ratkaisun, sillä teos oli helppolukuinen ja paikoin sitä luki kuin jännitysromaania.

Lembergiin ja siellä tapahtuneisiin julmuuksiin palataan perääntymisvaiheessa. Vastaanotto on tällä kertaa erilainen: ihmiset ovat peloissaan ja vaihtavat vastaan tullessaan toiselle puolelle katua. Asukkaiden käytöstä ihmettelevää Jylhänmaata valistetaan ”toisen aallon” SS-miehistä, jotka etsivät ja tappoivat juutalaisia.

Keitä nuo tappajat olivat olleet? Kyllä minä olin havainnut, ettei juutalaisista jostakin syystä pidetty, mutta tappaminen oli eri asia.
Mihin helvetin kurimukseen tämä yksi puolalainen kaupunki oli joutunut ja miksi? (274)

Juutalaisvainoista oli kirjoitettu Suomen sanomalehdissä 1930-luvulla niin paljon, että sen luulisi olleen kaikkien vapaaehtoisten tiedossa jo ennen Saksaan lähtöä. Sami Eerola on Oula Silvennoisen tutkimusavustajana käynyt läpi suomalaisia sanomalehtiä vuosilta 1932–1945; esimerkiksi marraskuun 1938 kristalliyö oli etusivun uutinen Aamulehdessä.

SS-vapaaehtoisten tekoja ja tekemättä jättämisiä tullaan käsittelemään vielä monissa teoksissa. Lopullista totuutta yksittäisten sotilaiden tekemisistä tuskin koskaan saadaan.

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet. Bazar, 2021. 416 s.

Mainittakoon vielä, että ensimmäisessä luvussa puhutaan hiukan hämäävästi Aarnesta, joka oli palvellut SS-joukoissa ja pelkäsi vielä vanhuksena vainoojia. Teoksen lopussa paljastuu, että kyse on Aarne Kähärästä, josta Lempinen on yhteistyössä Manu Paajasen kanssa kirjoittanut teoksessa Pääkallosotilas: SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana (2018).

Teoksesta muualla:

Sami Eerolan kriittinen arvio teoksesta blogissa Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta (25.3.2022)

”Aarre Jylhänmaa todisti sodan kauhuja”. Aamulehti 24.10.2021, kirj. Sini Kuvaja.

”Saako kuka tahansa kirjoittaa kenestä tahansa”. Satakunnan kansa 24.10.2021, kirj. Ilari Tapio. Artikkelissa vastataan Jylhänmaan omaisen samassa lehdessä julkaistuun mielipidekirjoitukseen, jossa kirjoittaja kysyy, miksi omaisiin ei ollut otettu yhteyttä ennen kirjan kirjottamista ja julkaisemista.

”Kiisteltyjen rintamasotilaiden elämää taistelujen keskellä – kirja pohtii, kuka oikein on sotarikollinen”. Päivänlehti 10.12.2021, kirj. Kari Kallonen.

SS-vapaaehtoisten menneisyyttä käsitellään myös muualla. Norjalaisia Saksaan lähtijöitä oli noin 6000. Norjan yleisradion NRK:n sivuilla olevassa artikkelissa 91-vuotias Olav Tuff kertoo osallisuudestaan julmuuksiin. Yksi tällainen tapaus oli siviilejä täynnä olevan kirkon polttaminen. ”Vi brente en kirke med sivilister. Den tidligere norske SS-soldaten Olav Tuff fra Modum forteller for første gang om sin deltakelse i rystende krigsforbrytelser i Ukraina i 1941”. Artikkeli on julkaistu 1.10.2013 (kirj. Ola Flyum). Tuffin kerrotaan olevan ensimmäinen, joka murtaa hiljaisuuden, mutta hänkin toteaa, ettei olisi voinut tehdä mitään ja että hän totteli vain käskyjä.