Pitkän sodan lyhyt historia on sarjakuvateos Ukrainan ja Venäjän suhteista läpi vuosisatojen tämän päivän sotaan. Teoksen on kirjoittanut ukrainalaisaktivisti ja kulttuurintutkija Mariam Naiem ja kuvittaneet sarjakuvataiteilijat Julija Vus ja Ivan Kypibida. Realistista, harmaasävyistä kuvitusta täydentää oranssi, kuten Ukrainasta kertovalle sarjakuvateokselle hyvin sopii.
Nuori Vika-niminen nainen herää aamuyöllä ilmahälytykseen. Kello on kaksi, Vika pudottaa puhelimen lattialle ja painaa tyynyn kasvoilleen. Hän viestittelee tilanteesta matkoilla olevalle asuintoverilleen, joka kehottaa menemään eteiseen. Kylmäävän ironisesti nimetty osio ”Sotainfoa vasta-alkajille” kertoo, että jos pommisuojaa ei ole, niin ihmisiä kehotetaan menemään joko eteiseen tai kylpyhuoneeseen, koska siten on kaksi seinää suojaamassa iskulta. Vika raahaa patjan eteiseen ja alkaa etsiä puhelimesta tietoa kansanmurhasta. Seuraa kuuden aukeaman mittainen historiaosuus vuosien 1932–1933 nälänhädästä eli holodomorista, joka nykyään on yleisesti tunnustettu kansanmurhaksi. Tragedia on säilynyt kollektiivisessa muistissa ja sen seuraukset näkyvät yhä tänään esimerkiksi suhtautumisessa ruokaan: ”Lautanen on syötävä tyhjäksi.”
Aukeama Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen alusta, jossa Vika on herännyt aamuyöllä puhelimen ilmoitukseen ilmahälytyksestä.
Tämä rakenne – Vikan kokemukset ja historiaosuudet – toistuvat läpi teoksen, tosin niin että Vikan osuudet lyhenevät, mikä ei välttämättä ollut kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, sillä paikoin teksti muuttuu faktojen luettelemiseksi.
Historiaosuus jatkuu kertomuksella ruhtinas Vladimir Suuresta ja Kiovan ruhtinaskunnasta, josta käytetään myös nimitystä Kiovan Rus. Nimitys selitetään historioitsija Serhi Ploh’ia lainaten:
Nimityksen Kiovan Rus keksivät tutkijat 1800-luvulla. Nykyään se tarkoittaa laajaa valtiota, jonka keskus oli Kiovassa ja joka oli olemassa 900-luvulta 1200-luvun puoliväliin, jolloin se hajosi mongolien iskuihin.
Tutkimuksessa nimitys Kiovan Rus on vakiintunut, mutta aikalaislähteissä se oli Russien maa tai Rus.
Vladimir antoi kastaa itsensä ortodoksiseen uskoon, jotta saattoi ottaa Bysantin keisarin sisaren Annan puolisokseen. Seuraava sivu kuvaa, miten Venäjä on pyrkinyt hyödyntämän Ukrainassa vuodesta 2008 vietettyä juhlapäivää. Kiinnostavaa oli lukea myös kasakoista, joilla Ukrainassa näyttää olevan huomattavasti parempi maine kuin Suomessa, jossa heidät on liitetty isonvihan ajoista erilaisiin tihutöihin ja laittomuuksiin.
Teoksen lopussa on lueteltu tärkeimpiä lähteitä sekä erikseen viitteitä sivuilla esiintyviin tietoihin, joskaan itse sivuilta en löytänyt sivunumeroita. Teoksessa ei ollut mainintaa siitä, onko historiaosuuksissa käytetty asiantuntijoita tai faktantarkistajia. Osa etenkin uudemmista tapahtumista on uutisia seuraavalle pääpiirteissään tuttuja – Viktor Juštšenkon myrkytys dioksiinilla vaalikampanjan aikana, oranssi vallankumous, Krimin valtaus jne. Ylipäätään teos on hyvä muistutus nykyiseen tilanteeseen johtaneista tapahtumista.
Mariam Naiem (kirj.), Julija Vus & Ivan Kypibida (kuv.): Pitkän sodan lyhyt historia. Alkuteos Korotka istorija dovhoji viiny, suom. Eero Balk. Tammi, 2025. 112 s.
Tammen sivuilla kerrotaan, että kirjan tuotto menee Suomen Unicefin kautta Ukrainan lasten hyväksi.
Olen innokas ruotsin kielen harrastaja ja yritän pitää kielitaitoa yllä eri tavoin ja samalla oppia uutta. Luen ja kuuntelen paljon muun muassa E-kirjaston kautta ja viime vuoden aikana olen löytänyt podcastit. Tässä joitain vinkkejä huviksi ja hyödyksi!
Pidän Hanssonin romaaneista ja olen esitellyt blogissani teoksen Jaktlaget (19.2.2023) ja historiallisen romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö, jotka molemmat sijoittuvat ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.
Hansson pohtii suorittamisen vaikutusta identiteettiimme: ”Vem är jag om jag inte presterar?” Hansson haki kahdeksaakymmentä työpaikkaa kaikilta mahdollisilta aloilta toimistotyöstä kulttuurialan paikkoihin tuloksetta. Hansson halusi ruotsalaisten ymmärtävän, että hän on käynyt koulunsa ruotsiksi ja että kirjasto on täynnä ruotsinkielisiä kirjoja ja…. Hän sai kuitenkin tuntea olevansa maahanmuuttaja muiden joukossa. ”Kanske en del av lyckan handlar om just det här: en längtan efter att bli sedd och förstått fullt ut”, Hansson kuvailee tunteitaan. Lopulta onni kääntyi ja työpaikka löytyi, vaikkakin projektin rahoitus ehdittiin perua. Myöhemmin Hansson pääsi toimittajaksi paikallislehteen, jonka päätoimittaja rakasti Suomea ja riemastui löytäessään tekstistä finlandismeja!
Näst sista ordet eli toiseksi viimeinen sana
Näst sista ordet -podcast käsittelee ruotsin kieltä rennolla otteella. Juontajat Jens Berg ja Jenny Sylvin keskustelevat vieraiden kanssa ja vastailevat katsojien kysymyksiin. Ohjelmissa on käsitelty niin sekakieltä, vöyriläisen KAJ’n murretta, vahvistussanojen epäloogisuutta (”grymt snäll”) kuin sitä, miten kieli paljastaa puhujan luokkataustan. Ohjelmassa tehdään paljon kyselyjä kuuntelijoille, ja kesäkuussa paljastettiin vaikeimmin ymmärrettävä suomenruotsin murre. Vieraana oli ruotsalainen Peter Törnroth, joka sai kuunneltavakseen kolmen kärjen: kolmantena oli stadin slangi 7 prosentilla ja toisena Kokkolan seudun murre grondsprååtsi 25 prosentilla. Entä minkä murteen kuuntelijat olivat äänestäneet kaikkein vaikeimmaksi ymmärtää peräti 61 prosentilla?
Ruotsia sarjakuvan keinoin
Suosikkikirjailijani Lars Sund ja Leo Ågren käyttävät romaaneissaan ruotsinkielisen Pohjanmaan murteita: Sund Pohjanmaan eteläosan ja Ågren pohjoisosan, lähinnä Uudenkaarlepyyn ja Pietarsaaren alueen murteita. Lisäksi molemmat höystävät dialogia laajalle levinneillä puhekielisillä ja suomenruotsalaisille murteille yhteisillä piirteillä. Kokkolan kirjaston aulassa on kulttuurikeskus Luckan, josta bongasin keväällä murteelle käännetyn Asterixin Reiså yvi Atlanten (2024; suomennettu nimellä Asterix ja suuri merimatka). Käännös on siis tehty grondsprååtsiksi, jonka Näst sista ordet -podcastin kuuntelijat äänestivät toiseksi vaikeimmaksi suomenruotsin murteeksi. Murrekirjoitusta kehotetaan usein lukemaan ääneen, jolloin teksti on helpompi ymmärtää: esimerkiksi kuvan viimeisen ruudun stsäll muuttuu ymmärrettäväksi ääneen lukemisen – ja tietysti kontekstin – avulla (’skälla’ eli ’haukkua’).
Kuva sivulta 10 Asterix-sarjakuvateoksesta Reiså yvi Atlanten.
Jos ääneen lukeminen ei auta, niin kannattaa tsekata netin Ordbok över Finlands svenska folkmål – murresanakirja. Tosin tässä tapauksessa apua löytyi paremmin Soole på bakka -sanakirjasta, joka on Kokkolan ja Alavetelin alueiden murteen sanakirja ja jonka senkin aikoinaan löysin Luckanista. Seudulla arvostetaan murretta, sillä molemmat teokset, niin sarjakuva kuin sanakirja, ovat paikallisen Dialektens Vänner -ryhmän työn tuloksia.
Asterix ja Obelix palaavat metsältä keskelle tappelua, joka on saanut alkunsa kalakauppiaan suututtua tuotteidensa arvostelemisesta. Ystävykset lähtevät merelle kalaan, mutta riitahan siitä syntyy, kun Obelix Asterixin käskystä heittää verkon veteen.
Kriitikkopaneeli
Lopuksi vinkki kulttuurin ystäville: Kritikerpanelen, jossa kriitikot keskustelevat Simon Karlssonin johdolla ajankohtaisesta kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista ja teatterista. Jokaiseen osaan (noin 20–25 min) liittyy Ylen sivuilla julkaistu johdantoartikkeli, jossa esitellään aihe ja keskustelijat. Kirjallisuuskriitikot ovat ruotineen muun muassa Ann-Luise Bertellin uuden romaanin Skuggas(2025) ja Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge (2014, suom. Suden lapset). Luin Holmströmin romaanin kesällä. Kirja on sen verran paksu (yli 400 sivua), että en halunnut ottaa sitä matkalle mukaan. Tapahtumat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen niin, että matkan aikana oli ostettava äänikirja, jota kuunnellessa osaksi valvottu yö ja kotimatka junassa hurahtivat huomaamatta. Lukijana on yksi suomenruotsin upeimmista äänistä, näyttelijä Linda Zilliacus.
Vielä muutama sana Holmströmin teoksesta, josta oli tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa, mutta muut työt veivät ajan. Erikoista romaanissa on, että tapahtumat sijoittuvat Kuhmoon eli kauas suomenruotsalaisen kirjallisuuden perinteisiltä alueilta. Niinpä suuri osa päähenkilöistä on suomalaisia, mutta se näkyy tekstissä vain muutamina yksittäisinä suomenkielisinä sanoina. Tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle: vuonna 2000 Gloria muuttaa toisella kymmenellä olevan poikansa Luukaksen kanssa ekokylä Toivolaan. Toukokuussa 2023 ilmestyy pieni, likainen poika Seija ja Tarmo Sadeniemen pihalle. Paikalliset poliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö alkavat tutkia, mistä poika on tullut ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Holmström kietoo tapahtumiin niin koronapandemian kuin Ukrainan sodan nostattamat pelot. Jossain oli maininta, että teos aloittaisi sarjan – toivottavasti näin on, sillä niin vetävän tarinan Holmström on luonut.
Leena Riekko kirjoittaa Kulttuuritoimituksen sivuilla, miten on ” virkistävää lukea jännitysromaaniksi luokiteltu romaani, jossa kuvataan paljon muutakin kuin rikos ja sen selvittäminen”, ja tähän mielipiteeseen yhdyn täysin.
Tänä keväänä on tullut luettua monta upeaa sarjakuvateosta. Näihin kuuluu ehdottomasti myös oululaisen Emilia Laatikaisen Ei ois susta uskonu – tosin ”löysin” teoksen vasta, kun se palkittiin Sarjakuva-Finlandialla. Voittajan valitsi kuudenkymmenenkolmen sarjakuvateoksen joukosta kirjailija, toimittaja Roman Schatz. Laatikainen kuvaa sarjakuvan keinoin alkoholiriippuvuuttaan ja siitä selviytymistään. Schatz luonnehtiikin teosta rohkeaksi ja riipaisevaksi ja pitää erityisenä ansiona sen tarjoamaa vertaistukea muille päihdeongelmien kanssa taisteleville (ks. HS 22.3.2024). Schatzin arvioon on helppo yhtyä, ja teos onkin omistettu ”Jokaiselle vielä kärsivälle addiktille”.
”Käyn hakee vielä yhen ja lähen sit kotiin.” ”En aio juoda huomenna.” Nämä ja kymmenet muut lupaukset päättyvät usein kahdenkymmen oluen tai useamman viinipullon juomiseen. Välillä Emilia sanoo voivansa halutessaan lopettaa juomisen, välillä ettei hän pysty olemaan juomatta. Päätökset olla juomatta kaatuvat kerta toisensa jälkeen.
Sivu 61. Päätökset tehdä jotain muuta kivaa juomisen sijaan eivät pidä.
Niin tyttöystävä kuin vanhemmat yrittävät saada Emilialle pitkäkestoisempaa apua, eikä vain toistuvia käyntejä katkolla. Lopulta alkaa pari kuukautta kestävä kuntoutusjakso, joka on kuvattu yksityiskohtaisen tarkasti. Vaihtelevat tunteet – ahdistus, levottomuus, turhautuminen, syyllisyys ja häpeä – saavat Emilian kysymään, ”[m]itä mä teen kaikille mun tunteille?” Yksi ryhmäistunnoissa purettava tehtävä on oman elämäntarinan kirjoittaminen niin, että se tuo esiin päihteidenkäytön. Tämä tarina kerrotaan myös lukijalle ikään kuin kuntoutusjakson sisäkertomuksena. Emilia harrastaa yleisurheilua, mutta joutuu kiusatuksi. Nilkan murtuminen lopettaa urheiluharrastuksen, kun Emilia on seitsemäntoista, ja silloin hän myös juo ensimmäistä kertaa: ”Kokeilin pikkuhiljaa juoda enemmän. Romantisoin juomista, addiktioita, taiteilijaelämää ja syömishäiriöitä blogissa.” (91) Alkoholismista kärsivät aina myös läheiset, mikä paljastuu Emilialle viimeistään läheiskohtaamisessa: vanhemmat ovat tunteneet pelkoa ja huolta mutta myös häpeää, ja sisarukset ovat jääneet omine ongelmineen Emilian varjoon.
Kansia lukuun ottamatta teos on mustavalkoinen, mikä korostaa vakavaa aihetta. Piirrosjälki on selkeää, teksti- ja kuvakoko vaihtelevat suuresti; esimerkiksi osa kuntoutuksessa vietetyistä päivistä eri aiheineen ja pohdintoineen on tiivistetty yhteen ruutuun, joka on täynnä piirroksia ja tekstiä. Teoksen nimi Ei ois susta uskonu viittaa niihin vähätteleviin ja epäuskoisiin kommentteihin, joita Emilia sai tilanteestaan.
Sivut 84 ja 146. Vasemmalla keskellä kuvaus 12. päivästä kuntoutuksessa. Oikealla Emilia purkaa puhelimessa turhautumistaan siitä, että joidenkin mielestä hänen olemuksensa ei kerro alkoholismista.
Emilian tunteet ja pohdinnat alkoholista ja riippuvuudesta, siitä miten kuntoutuksen jälkeen ”addiktio kuiskailee” ottamaan pari kaljaa antavat tarttumapintaa kaikille, jotka kamppailevat omien riippuvuuksiensa kanssa. Tekijä toteaakin lopussa: ”Minä en voi enkä halua neuvoa ketään. Ainoa keino, jolla voin yrittää auttaa muita, on jakaa oma kokemukseni. Näin minä selvisin.” (174) Tämän sarjakuvateoksen toivoisi löytyvän jokaisesta koulusta ja jokaisesta kirjastosta.
Emilia Laatikainen on sarjakuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja. Katso ihastuttavat ja rohkaisevat lintuaiheiset piirrokset taiteilijan sivuilta.
Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu. Suuri Kurpitsa, 2023, 2. painos 2024. 176 s.
Nainen, elämä, vapaus -sarjakuvateoksen taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Syyskuussa 2022 siveyspoliisi pidätti Aminin, koska hänen huivinsa ei peittänyt riittävän hyvin hiuksia. Hakkaamisen seurauksena Amini vajosi koomaan ja kuoli kolme päivää myöhemmin. Aminin kohtalo nostatti eri puolilla maata mielenosoituksia, joissa huudettiin kuolemaa diktaattorille. Protesteissa naiset uhmasivat pukeutumissääntöjä riisumalla huivinsa.
Nainen, elämä, vapaus -teos on seitsemäntoista piirtäjän ja kolmen Iran-asiantuntijan yhteistyötä. Tuloksena on 24 eri tyyleillä piirrettyä ja esitettyä kertomusta Iranin historiasta ja nykypäivästä. Antologian toimittanut Marjane Satrapi, joka on tunnettu omaelämäkerrallisista sarjakuvateoksistaan Persepolis, joista hän on ohjannut myös palkitun animaatioelokuvan, on mukana muutamilla piirroksilla ja teksteillä – myös vaikuttava kansi, jossa naisten hiukset kohoavat leimuten ylös, on hänen käsialaansa.
Teoksen ensimmäinen osa ”Tapahtumat” kertoo viime vuosien vallankumousliikkeestä, toinen osa ”Historiaa” 1900-luvun vallankumouksista ja kolmas osa ”Hirmuhallinto… ja kansa, joka panee hanttiin” lukuisista naisilta kielletyistä asioista (kuten yksin asuminen, lenkkeily, skootterilla ajaminen…). Yli neljäkymmentä vuotta maata pelon vallassa pitäneestä vallankumouskaartista kertova aukeaman mittainen luku ”Pelätyt ja vihatut” on Satrapin piirtämä.
Kaikki iranilaiset tuntevat vallankumouskaartin, ja useimmat pelkäävät ja vihaavat kaartilaisia. Kaartin historia on pitkä ja tuskallinen. Sitä ei ole helppo kertoa muutamalla sivulla, varsinkin kun kaartin väkivaltaisuus on niin yletöntä, että ajatus sen piirtämisestä saa sormeni kramppaamaan. Mutta on mahdotonta puhua ”Nainen, elämä, vapaus” -kansannoususta mainitsematta vallankumouskaartia. (136)
Väkivaltainen, korruptoitunut ja fanaattinen kaarti vastaa suoraan ajatollah Khameneille ja sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Satrapin mukaan ilman kaartia nykyhallinto ei kestäisi kuukauttakaan.
Teos vaikuttaa monella tasolla: se vetoaa tunteisiin kuvatessaan niitä alistavia käytänteitä ja väkivaltaisuuksia, joita naisiin kohdistetaan. Se antaa valtavan määrän tietoa Iranista, iranilaisista ja korruptoituneen nykyhallinnon julmista tavoista pysytellä vallassa. Runsas, paljon tekstiä ja henkilökuvia sisältävä teos ei kertalukemisella tyhjene. Piirrostyyli ja kerrontapa vaihtuu joka luvussa; hyvä esimerkki on Khamenein ja muiden johtajien eri tavoin karrikoidut hahmot.
Vasemmalla kerrotaan Khamenein hajota ja hallitse -politiikasta (s. 97 luvusta ”Teitä tarkkaillaan”, tekijöinä Mana Neyestani ja Farid Vahid). Keskellä kuva luvusta ”Kuka Irania johtaa?” – Khamenein pitäisi olla Jumalan edustaja maan päällä, mutta kuva kertoo Jumalan jäävän toiseksi (s. 123, tekijät Touka Neyestani ja Jean-Pierre Perrin). Oikealla kuvitusta lukuun ”Kielletty alue”. Sahar Khodayari meni vastoin sääntöjä katsomaan miesten jalkapallo-ottelua ja hänet vangittiin. Ollessaan vapaana takuita vastaan hän teki polttoitsemurhan, joka järkytti urheilijoita ympäri maailmaa – myös Fifa yritti mutista vastalauseensa (s. 219, tekijät Coco ja Jean-Pierre Perrin).
Nainen, elämä, vapaus – liikkeen tunnuslaulun Baraye on tehnyt iranilainen Servin Hajipur (myös Shervin Hajipour). Hän sai Grammy-palkinnon ”parhaasta yhteiskunnallista muutosta edistävästä laulusta”. Barayessa (”Puolesta” tai ”Vuoksi”) lauletaan eri asioiden, kuten esimerkiksi tanssimisoikeuden, katulasten haaveiden ja hymyilevien kasvojen puolesta.
Kauniista laulusta löytyy useita eri versioita YouTubesta – kaikki yhtä koskettavia. Iranilaisen taiteilijan Shabnam Adibanin kuvittamassa versiossa kulkee englanninkielinen käännös alareunassa. Laulusta kertovassa luvussa on Adibanin kuvitus, jossa jokaisesta kuvasta syntyy seuraava.
Vallankumouksen tunnussävel -luku kertoo iranilaisen Servin Hajipurin säveltämän ja sanoittaman ja Grammy-palkitun laulun Baraye synnystä. Kuvat ovat Shabnam Adibanin kuvittamasta videosta.
”Oliko kaikki alkanut niistä kolmesta sekunnista? Vai oliko hän vain keksinyt koko jutun? Että kaikki olisi muuttunut. Että eniten maailmassa hän halusi nyt kietoa kätensä Dagmarin vyötärölle ja antaa sen jäädä siihen.”
Kolme sekuntia viittaa halaukseen, jolla sattumalta tavanneet Elise ja Dagmar hyvästelevät toisensa. Tästä alkaa yli viisikymppisten naisten suhde, joka heidän omien sanojensa mukaan on ”kulttuuritätien Brokeback Mountain”. Kumpikin on tahoillaan naimisissa: Dagmar Jennyn ja Elise Henrikin kanssa. Seitsemänsadan kilometrin välimatka ei estä tapaamista, jonka jälkeen Elisestä tuntuu, että hänen on kerrottava Henrikille. Ei huutoa, ei raivoa, mutta kaikki muuttuu, vaikka Elise ei halua erota ja vakuuttaa Henrikille, että hän ei rakasta tätä ”yhtään vähempää kuin ennen! Yhtään grammaa!” Dagmar puolestaan ei voi jättää vaimoaan ja kahta lastaan.
Elise ja Dagmar tapaavat harvoin ja kommunikoivat tapaamisten välillä messengerillä ja lisäämällä kappaleita yhteiselle soittolistalle. Välillä erotaan mutta kaipaus käy liian suureksi ja pakottaa ottamaan jälleen yhteyttä. Elise on hämmentynyt tunteidensa voimasta. Hän toteaakin pojalleen, että nuorempana hän näki vanhempien ihmisten seurustelun vähän huvittavana, mutta nyt hän on saanut huomata ”kaiken olevan aivan yhtä dramaattista”.
Kaunis, koskettava mutta ei lohduton tarina – ehkä näin voisin kuvailla lukukokemustani. Furmarkin tapa käyttää värejä ihastutti samoin kuin hämmästyttävä variaatio erikokoisia ja muotoisia ruutuja.
Anneli Furmarkin sarjakuvaromaani Tule kanssani kulman taa ihastuttaa väreillään ja kuvien ja tekstien muunnelmillaan. Kuvat sivuilta 100, 169 ja 188.
Anneli Furmark on julkaissut kymmenen teosta ja saanut lukuisia palkintoja. Tule kanssani kulman taa on ensimmäinen pitkä sarjakuvaromaani, joka häneltä on suomennettu. Suomennoksesta ja tekstityksestä vastaa kääntäjä ja sarjakuvapiirtäjä Hannele Richert.
Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa (Gå med mig till hörnet). Suom. Hannele Richert. ZumTeufel, 2023. 227 s.
Kirjallisuuden suurkuluttajana ja tutkijana tulee väistämättä eteen teoksia, jotka kuvittelee lukeneensa mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna paljastuvat sellaisiksi, joista on lukenut – toisinaan paljonkin – mutta joihin ei ole itse tutustunut. Art Spiegelmanin Maus. Selviytyjän tarina osui kirjastossa työskennellessä useita kertoja käsiin vanhoina, loppuun luettuina niteinä. Kaksiosainen (I Isäni tuskainen tarina, II Ja täällä vaikeudet alkoivat) teos on julkaistu yksissä kansissa 2003 ja uudelleen 2023 tarkistettuna laitoksena.
Maus on klassikko, joka oli menestys heti ensimmäisen osan ilmestyttyä 1986. Teos sai hyvät arvostelut ja se käännettiin ainakin viidelletoista kielelle. Spiegelman kertoo tämän kuvaten itsensä työpöydän ääressä hiirinaamio kasvoillaan. Alaosan puolensivun suuruisessa ruudussa Spiegelmanin työpöytä on alastomien, luurankomaisten ruumiiden ympäröimä – jokainen, joka on nähnyt kuvia keskitysleireiltä tunnistaa ruumiskasan. Mausissa kaikki hahmot ovat eläimiä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ranskalaiset sammakoita jne. Eläinhahmot eivät vähennä teoksen vaikuttavuutta, siitä hyvä esimerkki on alla olevassa kuvassa.
Art Spiegelman: Maus, sivu 201. Kohtauksessa teoksen toisesta osasta Spiegelman kirjoittaa itsensä tarinaan aikaan, kun isä on jo kuollut ja ensimmäinen osa julkaistu ja menestynyt. Masentunut Spiegelman käy psykiatrilla, jonka kanssa puhuu isän mahdollisesti tuntemasta selviytyjän syyllisyydestä ja siitä, miten holokaustista on kirjoitettu paljon: ”Kuitenkaan uhrit, kuolleet, eivät voi kertoa OMAA puoltaan tarinasta, joten olisi ehkä parempi, jos tarinoita ei enää kerrottaisi.”
Spiegelman kertoo isänsä Vladekin selviytymisestä Puolassa ja Auschwitzissa toisen maailmansodan aikana. Tarina alkaa jo vuodesta 1935 kuvaten, miten juutalaisten mahdollisuudet ja elinalue vähitellen kaventuvat. Spiegelmanin haastattelusessiot isän kanssa on nekin kuvattu; teosta onkin kiitetty tavasta yhdistää kaksi sukupolvea: sodan kokeneet ja sodan jälkeen syntyneet. Vladek kuvataan hankalaksi, vaativaksi, kaikessa säästäväksi mieheksi, joka kohtelee uutta vaimoaan Malaa tylysti ja on kaiken lisäksi rasisti. Spiegelmanin äiti, Vladekin ensimmäinen vaimo Anja, teki itsemurhan 1968. Isä kaipaa pojan käyntejä, mutta usein vierailut päättyvät riitelyyn. Vladekin vähemmän miellyttävä persoona aiheuttaa ongelmia Spiegelmanille, koska isä on ”kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta” (133). ”Mutta isä – tämä on hyvää aineistoa, tekee kaiken todellisemmaksi – inhimillisemmäksi” (25), Spiegelman sanoo isälleen, joka ei haluaisi, että hänen seurusteluaan toisen naisen kanssa ennen avioliittoa kuvataan teoksessa. Se että Vladekin ikävätkin luonteenpiirteet tuodaan esiin, tekevät hänestä aidomman ja todellisemman kuin, jos hänet olisi kuvattu suurena ihmisenä ilman vikoja.
Vladek on nopea oppimaan, ja hän toimii leirillä niin peltiseppänä kuin suutarina, vaikka ei hallitse kumpaakaan ammattia. Hän säästää saamistaan ruoka-annoksista osan, jolla voi käydä kauppaa tavaroista ja palveluksista. Kun liittoutuneiden joukot lähestyvät, tarvitaan peltiseppiä purkamaan kaasukammiot, sillä ne halutaan kuljettaa Saksaan: ”Sinne he voisivat viedä myös kaikki juutalaiset ja tappaa heidät rauhassa.” Vladek lisää vielä, ettei hän kerro huhuja: ”Minä olin silminnäkijä.” (229) Peltiseppänä Vladek joutuu purkamaan putkia ja tuulettimia kaasukammioista. Tämä on kuvattu yhdellä aukeamalla, jossa on pohjapiirros ja tarkkoja piirroskuvia huoneista. Mies, jonka kanssa Vladek purkaa laitteita, oli työskennellyt siellä ja kertoo niin yksityiskohtaisesti tapahtumista, että Vladek huutaa Riittää!, mutta toveri jatkaa kiellosta piittaamatta.
Sota päättyy, ja Vladek pääsee monien vaiheiden jälkeen vapaaksi. Teoksen loppusivuilla on häkellyttävä valokuva, jossa Vladek on leiriunivormu päällä – valokuvaamossa oli ollut puhdas, uusi univormu ”matkamuistovalokuvien ottamista varten” (294). Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus on yksi vaikuttavimmista holokaustikuvauksista, jonka toivoisi kuuluvan kaikkien pakolliseksi lukemistoksi.
Jag kan inte bära det. Jag måste bära det. Du måste bära det. Åtminstone detta, att orka veta att det hände. (334)
Joanna Rubin Dranger ei koskaan kuullut mainittavan joukkotuhosta sukunsa yhteydessä. Osan suvusta sanottiin vain ”kadonneen” toisen maailmansodan aikana. Neljän vuoden ajan hän haastatteli sukulaisiaan, etsi tuttuja nimiä tietokannoista ja tutustui suvussa säilyneisiin kirjeisiin ja valokuviin. Tuloksena on yli 400-sivuinen sarjakuvateos, jonka sanoma on yhä ajankohtainen.
”Varje människa som lyfts upp ur glömskans hav är en seger mot nazismen”
Teos ei kerro vain tuloksista vaan itse etsintäprosessista. Rubin Dranger on piirtänyt itsensä mukaan etsimään ja kyselemään. Hän esimerkiksi keskustelee kirjan teosta miehensä kanssa ja pohtii, voiko hänen sukuhistoriansa kiinnostaa muita kuin asianosaisia. Kyllä voi. Kertomus tulee lähelle lukijaa, kun juutalaisiin 1900-luvun alussa kohdistuneet vainot, natsien valtaannousuun liittyvä systemaattinen väkivalta ja lopullisen ratkaisun toteuttaminen sidotaan yhden suvun kohtaloihin ja osoitetaan, miten se vaikuttaa vielä kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa: ”folkmord [är] ett våld som pågår flera generationer”. Vaikutus nousee nimenomaan siitä, että tekijä antaa lukijan tutustua näiden ihmisten elämään ennen kuin heidät murhattiin. Kun päähenkilö löytää nimen unohduksiin painuneelle lapselle Yad Vashem -tietokannasta, jonne on koottu tietoja holokaustin uhreista, purskahtaa hän itkuun.
”Ensimmäinen sukupolvi ei puhunut, toinen ei voinut kysellä ja kolmas yrittää selvittää mitä tapahtui.”
Myöntyväisyyspolitiikkaa
Uutiset Natsi-Saksan tapahtumista olivat niin hirvittäviä, että monet kieltäytyivät uskomasta edes niitä, jotka olivat paenneet leireiltä ja yrittivät varoittaa vaarasta. Järkyttävää on myös se, miten Ruotsin kautta liittoutuneille tarkoitettuja tietoja joukkomurhista pimitettiin järjestelmällisesti – edes pääministeri Per Albin Hansson ei selviä puhtain paperein. Ruotsi oli taloudellisesti riippuvainen Saksasta ja se näkyi monenlaisina myönnytyksinä. Kun natsit valtasivat Norjan, salli ”puolueeton” Ruotsi materiaali- ja miehistökuljetusten kauttakulun. Kaikkiaan yli kaksi miljoonaa sotilasta ja satatuhatta vaunulastia aseita ja muuta sotamateriaalia kuljetettiin Ruotsin rautateitä pitkin; Ruotsi jatkoi kuulalaakereiden ja teräksen vientiä Saksaan lokakuulle 1944. Natsi-Saksasta ei saanut kirjoittaa kielteisesti; vain muutamat lehdet uhmasivat hallituksen käskyä.
I Sverige blir det en patriotisk plikt att blunda för nazismens våld och brutalitet. De få svenska publicister som ändå skriver kritiskt om Hitler och nazismen riskerar fängelsestraff. Och att inte tala om ”våldsdåd och övergrepp” betyder att det inte går att beskriva vad Nazityskland faktiskt gör. ”Tystnaden betyder i det fallet inte bara tystnad, utan också samtycke”, skriver en folkbildare i Dagens Nyheter 1940. (324)
Myöntyväisyyspolitiikka näkyi esimerkiksi niin, että Svensk Filmindustri lupasi olla esittämättä Chaplinin elokuvaa Diktaattori jo ennen kuin se valmistui ja että Ruotsissa ilmestyi kolme saksalaista lehteä ja että Tukholmassa oli Kolmannen valtakunnan matkatoimisto. Ruotsissa laadittiin juutalaisista kolme luetteloa, joista yksi löydettiin 1997 piilotettuna Erik Wallesin talon seinään. Walles oli natsi ja ruotsidemokraattien jäsen kuolemaansa asti 1991. Yhdessä kolmestatuhannesta kortissa on Joanna Rubin Drangerin äidinäidin ja isänäidin tiedot, muun muassa osoite, puhelinnumero ja yhden lapsen tiedot. Luetteloa olisi käytetty natsien noustua valtaan.
Yhtäläisyyksiä meidän aikaamme on liian paljon: maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan eikä kukaan halua ottaa heitä vastaan. Vuonna 1938 järjestetyssä Evian-konferenssissa keskusteltiin Euroopan pakolaisongelmasta; myötätuntoa sateli mutta ei lisää turvapaikkoja, mistä natsipuolueen lehti sai aiheen karkeaan pilakuvaan: kukaan ei halua juutalaisia. Oikeistoradikalismi tuntuu jylläävän joka puolella, Unkarista ja Puolasta Ruotsiin ja Brasiliasta Yhdysvaltoihin. ”Tider är ur led och världen tycks vara på väg åt helt fel håll.” (296)
”Vem ska minnas dem, om inte vi?”
Intensiivinen tutkimustyö tuo holokaustin kauheudet lähelle. Teoksen loppupuolella on musta aukeama, jossa on muutama piirros ja teksti, jossa tekijä kertoo oman jaksamisensa olleen koetuksella: miltä tuntuisi, jos ei voisi suojella omaa lastaan?
Jag står inte ut. Står inte ut att tänka på det. Samtidigt måste jag komma ihåg att vara oändligt tacksam över att vi slipper uppleva något av det. Och mitt i allt är jag rasande. Rasande på alla som tycker det ska sluta ”tjatas” om Förintelsen. På alla som inte orkar ta till sig vad som hände, alla som inte orkar bry sig. (341)
Mustavalkoinen kuvitus, jonka joukossa on jonkin verran valokuvia ja vielä enemmän piirroksia valokuvista yhdistettynä tekstiin, joka toisinaan toteaa getosta kuljetettujen tai murhattujen määrät tylyinä lukuina, toisinaan tuo henkilöiden keskustelujen kautta esiin ahdistuksen ja epätoivon, ei voi olla vaikuttamatta myös lukijaan. Ihågkom oss till liv on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teoksen otsikko on juutalaisesta rukouksesta, ja ehdokasesittelysivulla se on käännetty ”Muistele meidät eloon”.
Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv. Albert Bonniers Förlag. 393 [28] s. Kustantajan sivuilla lisää kuvia teoksesta.
Sylvi-Kyllikki Sinervo (myöh. Kilpi; 1899–1987) alkoi pitää päiväkirjaa 1915 täytettyään juuri kuusitoista vuotta. Myöhemmin hän työskenteli toimittajana ja oli pitkään ensin SDP:n ja sitten SKDL:n kansanedustaja. Päiväkirja ja sen pohjalta muokattu sarjakuva Sörnäisten tyttö kuvaa sisällissotaa ja sitä edeltäneitä vuosia. Pohjois-Helsingin Sörnäisten ja Vallilan työläiskaupunginosat, Suruttomain huvilat ja Itäinen viertotie (eli nykyinen Hämeentie) olivat hänen kotikulmiaan.
Perheen lapsista tunnetuin on kirjailija ja kääntäjä Elvi Sinervo, jonka jälkisanoissa kerrotaan ehdottaneen päiväkirjojen julkaisemista.
Elvin ehdotuksesta ja avulla hän julkaisi vuonna 1963 teinipäiväkirjoihinsa perustuvan kirjan Sörnäisten tyttö, jota hän muokkaili reippaasti ilmestymisajankohtaan sopivasti. Kirjassa esimerkiksi ylikorostuu nuoren tytön herääminen naisaatteeseen, koska se sopi 1960-luvun henkeen, ja voi myös epäillä, liikkuiko vankileirien nälkäkuolemista tietoa vielä toukokuun alussa 1918. (134)
Minua jäi mietityttämään perheen isä, jonka Kilpi kertoo liittyvän punakaartiin ja palaavan kotiin 21.4. parroittuneena ja luurangoksi laihtuneena oltuaan piilossa valkoisilta. Kuvaus herättää mielikuvan vankileireiltä palaavista, ja ehkä niin on tarkoituskin. Sarjakuvateoksessa kerrotaan vain isän piilotelleen valkoisilta. Pitänee tarttua vielä Jaana Torninoja-Latolan vuonna 2021 julkaistuun elämäkertaan Sylvi-Kyllikki Kilpi: matka valtakunnan vaikuttajaksi.
Sarjakuvan sivuilla esiintyy nuori tyttö, sisarusparven vanhin, joka saa käydä oppikoulua, haaveilee filminäyttelijättären, kirjailijan ja toimittajan urasta, ihastuu miesopettajiinsa, suutelee samalla luokalla olevan Laurin kanssa, joka on ”itserakas, pitkä ja finnejä täynnä” ja joka myöhemmin liittyy valkoisiin. Koulu ei suju niin hyvin, kuin vapaaoppilaalta toivotaan. Tätä ei alkuperäisessä päiväkirjassakaan kaunistella, vaan kerrotaan huonoista arvosanoista ja ehtojen suorittamisesta – toki tätä taustaa vasten pääsy ylioppilaaksi ja myöhemmin opiskelu yliopistossa korostuvat entistä ansiokkaampana suorituksena.
Tekstiä on varmasti muokattu, mutta se ei vähennä ajankuvan kiinnostavuutta: sotaa edeltäviä vuosia leimaavat itsenäisyyshaaveet, porvarillisten ja työväestön kärjistyvät asenteet, venäläissotilaiden läsnäolo ja maailmansodan aiheuttama elintarvikepula. Sarjakuvateoksen yhdellä aukeamalla on kuvattu, miten ruokaa saa aina vain vähemmän, saippuasta ja tulitikuistakin on puutetta ja kahvi on tehty ohrasta, (s. 60–61). Teoksen tyyli karsiutuu näissä kuvissa äärimmäisen pelkistetyksi alleviivaamaan perheen köyhyyttä.
Kuvauksessa elintarvikepulasta kuvittajan tyyli pelkistyy äärimmilleen korostamaan perheen ahdinkoa.
Sisällissodan sytyttyä Sylvi aloittaa konekirjoittajana vallankumousoikeudessa. Hän käy myös ampumaharjoituksissa Kaartin maneesissa, mutta ei usko voivansa koskaan ampua ihmistä. Sylvi esittäytyy niin sarjakuvateoksessa kuin päiväkirjassa omapäisenä ja rohkeana tyttönä, joka uskalsi vastustaa auktoriteetteja, olivat nämä sitten opettajia tai kotitarkastusta tekeviä valkoisia. Samanlaista rohkeutta hän osoitti myös politiikassa esimerkiksi syksyllä 1938 estäessään viidenkymmenenviiden juutalaisen pakolaisen palautuksen Saksaan (ks. Helsingin Sanomat 17.12.2021)
Luin tosiaan sarjakuvan rinnalla alkuperäistä päiväkirjaa, mikä syvensi lukukokemusta. Ei niin, etteikö sarjakuva toimisi omilla ehdoillaan, mutta Kilven päiväkirjamerkinnät selvensivät joitain kohtia, jotka oli sarjakuvaan pelkistyneet yhdeksi ruuduksi ilman tekstiä. Päiväkirja on sujuvaa luettavaa, minkä ei ehkä olisi pitänyt yllättää, kun ottaa kirjoittajan taustan toimittajana huomioon. Tässä molemmista teoksista kohtaus, jossa Sylvi työtoverinsa kanssa joutuu Oopperakellarista lähtiessään pakenemaan tulitusta.
Pari punakaartilaista pakeni meidän kanssamme Söörnäisiä kohti. Aina kun alkoi kuulua kuularuiskun rätinää juoksimme porraskäytäviin suojiin ja sitten taas eteenpäin. Kun nyt ajattelen, miten konttasimme yli Pitkänsillan, aina väliin vetäytyen kiinni kiviaitaan, tuntuu kaikki pahalta unelta. Siltasaarelta tuli vastamme kaksi naispunakaartilaista kiväärit kädessä. He hymyilivät astuessaan kaupunkia kohti. Se oli kummallinen sekä hurmioitunut että ylimielinen hymy. Ajattelin että he menivät kuolemaan aatteensa puolesta. Mutta minulla, raukalla, oli vain yksi ajatus: saada elää hinnalla millä hyvänsä. (158)
Lukuisissa teoksissa on kuvattu, kuinka hirveässä kunnossa punakaartilaisten (ja venäläisten) käyttämät tilat olivat. Sarjakuvateoksen lopussa on kuvia päähenkilöstä, Donin kasakoista ratsuineen Läntisellä Viertotiellä (eli Mannerheimintiellä) ja elintarvikejonossa seisovista kaupunkilaisista. Yksi kuvista esittää sotkuista, punaisten hallussa ollutta Senaatintalon työhuonetta. Olivatko tilat niin siivottomassa kunnossa, kuin annetaan ymmärtää? Kilven näkemys on toinen. Huhtikuun puolivälissä Kilpi kirjoittaa päiväkirjaansa Oopperakellarista, jossa hänellä oli tapana käydä muiden punaisten tavoin syömässä:
Olen lukenut Uutta Suometarta ja Helsingin Sanomia ja itkenyt kiukusta. Kuvattiin esimerkiksi kuinka kurjassa kunnossa Oopperakellari oli ja kuitenkin itse tiedän, että siellä oli aina siistiä ja tupakanpolttokin oli kielletty. (162)
Lopun häämöttäessä punaisten kaikki toiminta tähtäsi ensi sijassa pelastautumiseen valkoisten käsistä. Tästä näkökulmasta voivat molemmat kertomukset pitää paikkansa. Silti yksipuoliset esitykset esimerkiksi juuri punaisten siivottomuudesta tai vaikkapa takavarikkojen yhteydessä tehdyistä julmuuksista leimaavat helposti kansanvaltuuskunnan koko hallintoajan ja kaikki punaiset.
Olen aiemmin esitellyt sisällissotaa käsittelevistä sarjakuvista ja kuvakirjoista Ulla EtonNuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä ja Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin lapsille suunnatun Oravien sota -kuvakirjan. Upeaa saada samaan ajankohtaan sijoittuva Kilven Sörnäisten tyttö nykylukijoiden, niin nuorten kuin aikuisten, saataville.
Aino Sutinen on sarjakuvapiirtäjä, Sarjainfo-lehden päätoimittaja ja livekuvittaja eli hän tekee visuaalisia muistiinpanoja seminaareissa ym. tilaisuuksissa. Lisätietoja Kuvittajat ry:n sivulla.
Leena Virtanen on toimittaja ja kirjailija, jonka yhdessä Kristiina Markkasen kanssa kirjoittama Wivi & Hanna. Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet oli Tieto-Finlandia-ehdokas 2021.
Sörnäisten tyttö. Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915–18 sarjakuvana. Teksti: Leena Virtanen (ja Aino Sutinen), kuvat Aino Sutinen. Suuri Kurpitsa 2022. 135 + 8 s.
Sylvi-Kyllikki Kilpi: Sörnäisten tyttö. Päiväkirja. Tammi, 1963. 189 s.
Teoksesta muualla:
Aino Sutisen Neon Tunisia -blogissa kuvia teoksesta ja lisätietoa hänen töistään. Blogissa myös Heikki Jokisen Sarjainfossa 4/22 ilmestynyt arvio teoksesta.
Kalevassa 30.10.2022 yhteisarvio Tapani Baggen ja Aapo Kukon Marius-sarjakuvateoksen kanssa (kirj. Sauli Pesonen). Luettavissa kirjastoissa ePressin kautta tai kirjautuneena.
Arvio Hämeen Sanomissa 6.12.2022 (kirj. Mikko Vuori). Luettavissa kirjastoissa ePressin kautta.
Nuori Priitu kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti sisällissotaan johtaneita tapahtumia ja sotaa Rovaniemellä. Pääosassa on seitsemäntoistavuotias Priitu ystävineen. Edellisen kerran Priitu esiintyi 2009 ilmestyneessä teoksessa Priitu Rovaniemen markkinoilla. Uusi teos on suunnattu nuorille ja aikuisille.
Teoksen kuvituksesta vastaa Ulla Etto, mutta muuten Nuori Priitu on laajan yhteistyön tulos: tekijät ovat enimmäkseen Lapin maakuntamuseosta, mutta valokuvien hankintaan, murreasun kommentointiin ja venäjänkielisiin repliikkeihin on saatu apua muualta. Tarina alkaa vuoden 1917 syksystä ja päättyy toukokuun alkuun 1918. Priitu elää isänsä kanssa kahdestaan äidin jouduttua keuhkoparantolaan Nummelaan. Viljan tuonti Neuvostoliitosta on loppunut ja muistakin elintarvikkeista alkaa olla puute. Priitu joutuu keskeyttämään koulunkäynnin hankkiakseen rahaa perheelle ja pääseekin aputytöksi sairaalaan. Teoksen alussa Priitu kertoo kirjeessään äidille, että hän on käynyt ystävänsä Juhon kanssa eväsretkellä Juhannuskallioilla, jonne oli tullut myös muita. Nuoret on kuvattu alkulehdelle sekä piirrettyinä hahmoina että valokuvin: muille löytyy vastineet todellisuudesta vain Priitu ja Juho ovat kuvitteellisia hahmoja. Teoksen lopussa on yli kaksikymmentäsivuinen Lisätietoja-osio, jossa on valotettu tapahtumia ja henkilöiden taustoja. Siellä kerrotaan muun muassa Priitun ystävästä, Ylivieskasta kotoisin olleesta Senja ”Sessa” Hirvelästä, joka työskenteli sairaalassa ja oli kihloissa Leo Pekkalan kanssa. Alkuaan jääkäriksi halunnut Leo radikalisoitui myöhemmin ja toimi Rovaniemen miliisin päällikkönä. Hänet teloitettiin helmikuun alkupuolella.
Tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta
Leon kuolemasta kertovassa kuvassa on Priitu suksilla lähellä avantoa, jonne johtavat veriset jäljet; punainen veri erottuu valkean lumen ja sinertävän kaamostaivaan hallitsemasta maisemasta. Kuvaus on tarkkaa ja yksityiskohtaista, ja vaikka monien kuvien taustaa hallitsevat tummat värit, on teksteissä ja hahmoissa käytetty erottuvia värejä. Esimerkiksi marraskuun 1917 suurlakosta kertovan tummanharmaan aukeaman keskellä on kaksi vaaleampisävyistä kuvaa Priitusta sairaalatyössään. Näitä kuvia ympäröivät kuvaukset lakkokomiteasta ottamassa haltuunsa lennätinkonttorin, puhelinkeskuksen ja muut hallinnollisesti tärkeät laitokset, ja heidän repliikkinsä erottuvat punaisissa laatikoissa. Niin ikään fontteja on käytetty kuvastamaan henkilöiden ominaisuuksia ja eri tilanteita: Priitun ja äidin kirjeiden kaunokirjoitus ja papin tuomitsevien sanojen fraktuuraa erottuvat kapitaaleilla kirjoitetusta perustekstistä. Paitsi kuvissa myös teksteissä on pyritty tarkkaan ajankuvaan, esimerkiksi kirjeisiin on poimittu sanoja ja sanontoja ajankohdan todellisista kirjeistä. Kuvien taustana saattaa puolestaan olla esimerkiksi sanomalehden sivu. Myös sisäkannet on käytetty hyödyksi ja niihin on koottu lehtileikkeitä, joissa kerrotaan jäkälän käytöstä ravintona, Espanjasta levinneestä omituisesta taudista ja Ida ja Antti Rädylle syntyneestä tytöstä, jolle annettiin nimeksi Puna-viesti. Tämän uutisen yläpuolella on kuolinilmoitus, jossa isän kerrotaan murhatun Rovaniemellä helmikuussa 1918.
Nuori Priitu -teoksen kuvitusta. Aini ja Priitu hevosen vetämän reen kyydissä. Kuva haettu Arktikum – tiedekeskus ja museon tiedotteesta.
”Nyt se alakaa! Niin mikä? Vallankummous!”
Priitun ystävissä on niin sosialisteja kuin porvareita – edellisessä sitaatissa puhuu Aini, joka liittyi kuusitoistavuotiaana punakaartiin. Priitu on kirjoitettu maltilliseksi, sodan ja väkivallan tuomitsevaksi mutta silti uskottavaksi hahmoksi, johon kaksituhattaluvun lukijan on helppo samaistua. Kun Emil-eno aikoo liittyä valkoisten joukkoihin, tiuskaisee Priitu:
Kaisa on viimeisillään ja sie lähet vapaaehtosesti rintamalle! Justiinsa! Ja mitäs jo ne ampuukin sinut ensin? – – Sillähän ne asiat ratkiaa – toisia ihmisiä tappamalla! Oikein hieno ittenäinen isänmaa tästä tulikin! (55)
Niin nuoret kuin vanhemmat rovaniemeläiset puhuvat tyyliteltyä peräpohjalaista murretta välivokaaleineen, ja aina toisinaan puheessa ”kuuluu” peräpohjolan murteelle tyypillinen h. Näin Juho pyytää Priitua kahville: ”…mutta olisikohan neiti vappaa iltapäivälä kello kaksi lähtemhän kanssani vaikkapa kahavila Tähteen?” (21) Sairaalaan tullut, ”kuulan persauksiin” saanut mies kertoo yöllä tehdystä hyökkäyksestä työväentaloon seuraavasti:
Mehän vallathin posti, asema ja poliisi. Yöllä käskethin vallottaa vielä työväentaloki. Mutta me perräännythin kyllä meleko pian takasin, kun huomathin, ettei siinä sumusa ja sillä asemäärälä asiaa voinu ratkasta. Sieltähän punikit ampu takasin! – –
[Priitu:] Ei kai siinä ammuskelusa vaan kuollu kukkaan? Minun ystäviä saatto olla sielä työväentalolla.
Kyllä sinun pitäs vähän paremmin valita kaverisi. Ei sielä kukhan kuollu. Karkhun ne lähti. (46–47)
Nuori Priitu kuvaa tapahtumia Rovaniemellä, mutta samaistuttavien hahmojen ja tarkan ajankuvan ansiosta teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita elämästä sata vuotta sitten. Ulla Eton loistelias kuvitus ja lukijalle tarjottu taustatieto takaavat sen, että tämä sarjakuvateos ei yhdellä tai kahdellakaan lukemisella tyhjene.
Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä. Kuvitus Ulla Etto. Lapin maakuntamuseo 2022. 92 s.
Kuvitus ja ulkoasu Ulla Etto; toimitus Heidi Pelkonen; käsikirjoitus, tiedonhaku Heidi Pelkonen, Suvi Harju, Ulla Etto; taustatekstit Heidi Pelkonen, Suvi Harju; ideointi, tiedonhaku, kommentointi Hanna Kyläniemi, Tuija Alariesto; valokuvat Anni Arvio (Lapin maakuntamuseo), Suvi Harju (Vapriikin kuva-arkisto); venäjän kieli Olga Haataja.
Uusi Rovaniemi -kaupunkilehdessä (kirj. Leena Taivalsaari) julkaistussa artikkelissa Ulla Etto kertoo teoksen alkusivulla olevan piirroksen pohjautuvan tuntemattoman valokuvaajan kuvaan retkeilevistä nuorista. Myöhemmin Etto löysi kuvan paikan Ounasvaaralta.
Kuvittaja ja graafinen suunnittelija Ulla Eton sivut, joilla muun muassa näytteitä kuvituksista Nuori Priitu -teokseen ja muihin lasten kirjoihin.
Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde; sotahistorialliset kommentit Markku Jokisipilä. Zum Teufel, 2014. 56 s.
Sarjakuva-Finlandialla (2011) ja Puupäähatulla (2013) palkittu Heikki Paakkanen ruotii uusimmassa teoksessaan Suomen ja Saksan suhteita toisen maailmansodan aikana. Saksa-Suomi im Bunde on Sissi ja siviilipalvelushenkilö -sarjan kuudes osa. Aiemmissa albumeissa parivaljakko on tutustunut muun muassa Ruotsiin, Ranskaan ja Venäjään; satiirisesti nykyilmiöitä käsittelevä Marssiopas Venäjälle on muiden teosten tavoin käännetty kohdemaan kielelle.
Siviilipalvelusmies löytää museon vintiltä ammuksesta tehdyn lampun, josta ilmestyy Talvisodan henki eli tarinan sissi. Epäsuhta parivaljakko on eri mieltä lähes kaikesta. Alkulehdille sijoitetussa kuvassa sivari etsii sanakirjasta sanaa Vergangenheitsbewältigung, ja omalla tavallaan tämä tarina liittyy viime vuosien lisääntyneeseen pyrkimykseen kohdata menneisyyden vaikeat ja häpeälliset asiat.
Parantajantaidoillaan mainetta niittänyt sissijermu lähetetään kenttälääkintäkonsultiksi Saksan pääesikuntaan, ja hän päätyy lopulta Hitlerin henkilääkäriksi. Seuraa joukko omalaatuisia hoitomuotoja vatsahuuhteluista höyrysaunaan. Erään hoidon aikana sissi tulee maininneeksi Mannerheimin lähestyvät syntymäpäivät, jolloin Hitler saa ajatuksen lähteä vierailulle Suomeen. Sivujen alaruuduissa sivari kommentoi kärkevästi sissin tarinointia: ”Vierailun taustoista on oikeata tietoa, olet patologinen valehtelija!” tai ”10 miljoonaa viatonta ihmistä olisi säästynyt jos olisit survonut äijän täyteen syanidia Zyklon B:tä, mitä vain jo silloin…!”
Poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilän tietoruudut taustoittavat sissin kertomuksia sisältäen niin yleistä tietoa kuin kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi saksan ylijohto ei suinkaan koostunut ”sairaista imbesilleistä sadisteista”, sillä Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä teetetyt psykologiset testit kertoivat useiden olleen huippuälykkäitä, mikä taas saa sivarin pohtimaan, voisiko hänkin ”paineen alla ja kieroutuneen velvollisuustajun ajamana suistua eläimelliseksi hirviöksi”. Piirrokset ja tietoiskut muodostavatkin yhdessä onnistuneen kokonaisuuden.
Tarinassa riittää kerroksia ja Paakkasen ruuduissa yksityiskohtia, albumi kestääkin hyvin useamman lukukerran. Loppusivuilla vinoillaan vielä niin ajopuu- kuin koskiveneteorioille: läksiäislahjaksi Hitler saa koskenlaskijajuustopaketin, jonka ”etiketin allegoris-embleemisessä vaakuna-aihiossa ilmenee Suomen pyrkimys ja kyky ulkoisia voimia ja vaikutteita hyödyntäen selvitä ajan virrassa…” Tähän voi vain todeta sivarin sanoin: ”Huimaavaa!”
Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde; sotahistorialliset kommentit Markku Jokisipilä. Zum Teufel, 2014. 56 s.
Kirjallisuutta ja tutkimusta 