Avainsana-arkisto: suomenruotsalainen kirjallisuus

Miksi ruotsinkielistä kirjallisuuttamme ei suomenneta?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ruotsinkielisen kirjallisuutemme suomentaminen ja suomalaisiin piireihin levittäminen muodostaa kulttuurihistoriassamme kuta kuinkin masentavan luvun: suureksi osaksi kääntämättä ovat jääneet 1900-luvun klassikot – retrospektiivistä sarjaa ei suinkaan olisi liian myöhäistä jonkun kustantajan harkita ja vaikka keskinäinen vuorovaikutus viime vuosien aikana onkin osoittanut ilahduttavia kohentumisen merkkejä, omaa osaansa vielä näyttelee se kumman sitkeään juurtunut käsitys, ettei suomalaisella puolella tunnettaisi tai olisi viritettävissä kiinnostusta ruotsalaisen kansanosamme kirjallisuuteen. Ruotsinkielellä (sic) ilmestyvien teosten mainos suomalaisessa lehdistössä on edelleen jokseenkin olematonta ja kritiikki parhaassa tapauksessa sporadista.

Näin aloittaa Marja Niiniluoto Helsingin Sanomissa 28.5.1967 arvionsa kahdesta suomenruotsalaisesta teoksesta: Tito Collianderin muistelmateoksesta Lapsuuteni huvilat (alkuteos Bevarat ilmestyi 1964) ja Bertel Kihlmanin romaanista I väntan på krevaden, jota ei ole suomennettu vieläkään – eikä sen puoleen muitakaan hänen teoksiaan.

”Käännöksiä pitäisi olla paljon lisää, molemmin puolin”, toteaa Bo Carpelan Uudessa Suomessa (5.8.1979) julkaistussa laajassa haastattelussaan reilu kymmenen vuotta myöhemmin. Carpelan toteaa olevansa onnekas, mitä käännöksiin tulee. Sigrid Backman ja Anna Bondestam ovat romaaneissaan kirjoittaneet kaupunkien pikkuporvaristosta ja työläisistä, joita Carpelan pitää unohdettuna kansana. Carpelan korostaa ”Helsingin köyhän suomenruotsalaisväestön elämää kuvanneen” Backmanin (1880–1938) suomentamista. Sigrid Backman kirjoitti vuosina 1913–1935 kymmenen romaania, joista kahdessa hän käsittelee sisällissotaa (Ålandsjungfrun 1919 ja Familjen Brinks öden 1922). Montako kirjaa arvelette häneltä suomennetun? Ei ainuttakaan.

Carpelanin havaintoon siitä, että ”suomenkielisellä ja suomenruotsalaisella kirjallisuudella on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja” on helppo yhtyä. Juuri sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi niin paljon teoksia jää suomentamatta. Otan esimerkin yhdestä lajityypistä. Historiallisten romaanien suosio ei näytä laantuvan, pikemminkin päinvastoin, ja mielestäni Suomen historiaa käsitteleviä teoksia luetaan, lainataan ja ostetaan. Siksi ihmetyttääkin, miksi esimerkiksi Annika Åmanin 1900-luvun alun Pohjanmaalle sijoittuvia romaaneja Lumpänglar (2022) ja Utbryterskan (2024) ei ole suomennettu. Pääosassa ovat Oravaisten tekstiilitehtaalla eri tehtävissä työskentelevät naiset. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta totean, Åman onnistuu erinomaisesti niin henkilökuvauksessa kuin historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Nämä naisten historiaa lämmöllä ja huumorilla kuvaavat teokset kiinnostaisivat varmasti myös suomenkielisiä lukijoita. Odotan innolla sarjan kolmatta osaa!

Kuvakollaasi ruotsinkielisistä historiallisista romaaneista.
Viime vuosina ilmestyneitä ruotsinkielisiä historiallisia romaaneja (ja yksi huhtikuussa 2026 ilmestyvä), joita ei ole suomennettu. Pääteemoina ovat naisen asema ja toimijuus.

Ulrika Hanssonin teokset sijoittuvat nekin Pohjanmaalle. Nykyaikaan sijoittuva esikoisteos Jaktlaget (2020) oli Runeberg-palkintoehdokas ja Det är inte synd om Edna Svartsjö (2024) sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Jälkimmäinen on vuoteen 1915 sijoittuva historiallinen romaani, joka kuvaa isänsä kanssa kaksistaan jääneen 14-vuotiaan Ednan sitkeyttä ja halua päästä eteenpäin elämässään. Huhtikuussa 2026 ilmestyvä romaani De oförlåtna liikkuu 1800-luvun lopun Pohjanmaan erämailla.

Sekä Åman että Hansson käyttävät dialogissa mehevää Pohjanmaan ruotsia. Senkään ei pitäisi olla este suomentamiselle, sillä meillä on upeita kääntäjiä, jotka hallitsevat murteet: Lars Sundia kääntänyt Laura Jänisniemi, Axel Åhmanin novellikokoelman Klein suomentanut Katriina Huttunen, Peter Sandströmiä suomentanut Outi Menna – vain muutamia mainitakseni.

Jutun otsikko on tietysti provosoiva, ja jotta ei menisi aivan valittamiseksi, niin mainittakoon historiallisen romaanin taitajista – kestosuosikkien Ulla-Lena Lundbergin, Lars Sundin ja Kjell Westön lisäksi – Ann-Luise Bertell ja Karin Collins, joiden teokset ovat sentään ylittäneet käännöskynnyksen. Ja toki esimerkiksi Teos-kustantamolla on ollut jo pitkään yhteistyötä ruotsinkielisten kustantamojen kuten Förlagetin kanssa. Tein nopean haun Helmet-kirjastojen tietokannassa (helmet.finna.fi), niin että rajasin haun vuosina 2010–2025 ilmestyneeseen aikuisten kaunokirjallisuuteen. Asiasanoilla ”finlandssvensk litteratur” tuli 846 ja ”suomenruotsalainen kirjallisuus” 180 tietuetta. En tarkistanut hakutulosta sen enempää, enkä väitä että kaikki ruotsin kielellä julkaistu olisi suomennettava, mutta kertoohan ero luvuissa jotain siitä kuinka paljon jää suomentamatta.

Lähes kuusikymmentä vuotta sitten Niiniluoto kirjoitti 1900-luvun suomenruotsalaisiin klassikoihin viitaten, ettei olisi myöhäistä harkita retrospektiivistä sarjaa. Tutkiessani sisällissodan esityksiä kirjallisuudessa törmään jatkuvasti teoksiin ja tekijöihin, jotka ansaitsisivat ehdottomasti tulla suomennetuiksi: Sigrid Backman, Mikael Lybeck, Helena Westermarck, Alma Söderhjelm, Bertel Kihlman, Leo Ågren… Joko nyt olisi aika suomentaa aikoinaan syystä tai toisesta kääntämättä jäänyttä suomenruotsalaista kirjallisuutta?

Niiniluodon ja Carpelanin tekstit löytyvät Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivuilta (vaatii kirjautumisen Haka-tunnuksilla)

Suomenruotsalainen kirjailija Bo Carpelan: Kieli kirjailijan kotimaa (Uusi Suomi 5.8.1979)

Marja Niiniluoto: Muistin maisemat (Helsingin Sanomat 28.5.1967)

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden (’Pyhiinvaellusmatka’)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman on yksi monista unohdetuista kirjailijoistamme. Suomenkielisille lukijoille hän on kutakuinkin tuntematon, sillä hänen teoksiaan ei ole suomennettu. Esittelin Kihlmania ja hänen tuotantoaan edellisessä postauksessa ja pohdin myös sitä, miten sattumanvaraista voi tällaisen kirjallisuushistorian marginaaliin joutuneen kirjailijan löytäminen olla. Nyt esittelyvuorossa on hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pilgrimsfärden (1932).

Kokoelmassa on neljä novellia, joista käsittelen tarkemmin niminovellin ”Pilgrimsfärden”. Yhteistä novelleille on psykologisesti tarkkanäköiset ja usein ironisessa valossa kuvatut henkilöhahmot. Novelli ”Fru Österberg” ansaitsee erityismaininnan, sillä siinä Kihlman piirtää ironisen sijaan traagisen kuvan naisesta, joka on menettänyt lapsensa. ”Hullu eukko”, ajattelevat nuoret lehdenjakajapojat naisesta, joka laihana ja ohuissa vaatteissa, pää taipuneena kohti vasenta olkapäätä menee puolijuoksua sanomalehtipinkka sylissään ja mumisee itsekseen. Kertojana on mies, joka on tuntenut rouva Österbergin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kaikki muuttui, kun hänen silmäteränsä Lasse juoksi koiran perässä tielle ja joutui auton töytäisemäksi. Äiti lähtee poika sylissään juoksemaan kohti sairaalaa: ”Han kom i tid för att se henne lunka in, liten och fördriven, huvudet lutat ned mot vänstra axeln, där det döda barnets lilla ljusa och blodiga huvud vilade.” (74)

”Pilgrimsfärden” on kokoelman pisin novelli ja kattaa yli puolet teoksesta. Päähenkilö on Nils Gardenius, varakkaan suvun vesa, joka ei tunne porvarillista elämää omakseen. Toisin kuin veljensä Torsten, kansantaloustieteen dosentti, Nils oli kokeillut onneaan muun muassa puutarha-alalla, kunnes senaattori-isä hankki hänelle paikan pankista. Novellin alussa Nils tapaa sattumalta Torstenin kadulla, ja lukijan annetaan nähdä Nils veljensä silmin: ”Kaikki hänen toivottomat rakkausjuttunsa. Voi hyvä luoja! Ja jääkäriseikkailu. Lockstedtin leiri. Nissen nolo sotilasura.” (110) Nils oli karannut sanaakaan sanomatta, ja kun hänet sitten lähetettiin leiriltä takaisin kotiin (vai onnistuiko hän huijaamaan itsensä pois, Torsten ei ole varma), ei isä voinut edes olla ylpeä pojastaan. ”Sydän ei kestänyt, Nisse itse sanoi; hermot, sanoivat toiset silmää iskien.” (111) Nils jää Tukholmaan töihin aktivistien toimistoon, tapaa Elsan ja menee naimisiin.

Nils ja Elsa asuvat lapsineen Nilsin komeassa kotitalossa, jossa lähes kaikki on perittyä edellisiltä sukupolvilta. Nils tuntee sekä ylpeyttä että häpeää, sillä koti ei vastaa hänen asemaansa:

Han var ju en fattig kontorist, helt enkelt; han borde egentligen ha bott i ett litet tölökyffe på två rum, kokvrå, varmt vatten och vägglöss. Men någon glädje skall man väl ha av att man är en framstående mans sonson, brukade han skämta. (124)

Hänhän oli vain köyhä konttoristi. Hänen olisi oikeastaan pitänyt asua Töölössä pienessä murjussa, jossa on kaksi huonetta, keittokomero, lämmin vesi ja luteita. Mutta täytyyhän jotain iloa olla siitä, että on huomattavan miehen pojanpoika, hänellä oli tapana pilailla.

Vastapainoksi porvarilliselle elämälleen Nils maalaa tauluja, joita hän tosin ei uskalla juuri koskaan näyttää muille. Nils tunnistaa luonteensa heikkouden, alttiutensa taipua muiden tahtoon ja antaa liian helposti periksi, mikä tulee esiin itseironiana. Pidin Kihlmanin tavasta käyttää ironiaa henkilökuvauksessa, sillä vaikka hän paljastaa hahmojensa heikkoudet, hän osoittaa samalla lämmintä ymmärrystä heitä kohtaan.

Novelli koostuu osittain kirjeistä, joita Nils lähettää vaimolleen Itä-Eurooppaan suunnatulta matkaltaan. Yhdessä kirjeessään Nils pohtii luonnettaan ja sitä, miten jokaisen tulisi löytää elämäntehtävänsä; hän on kuitenkin ollut pelkuri. Nils tunnustaa olleensa nuorena sosialisti. ”Sitten tuli maailmansota, Suuri Aika joka vaati Miehiä. Todellisuus, jossa ei ollut tilaa pienille idealisteille, ei filosofeille eikä värientöhrijöille.” Ja yhtäkkiä Nils häpeää sosialismiaan ja naurettavia rauhanajatuksiaan. Niinpä hän päättää hävittää vanhan minänsä, mutta siitäkin hän saa omantunnontuskia.

Ainoana rohkeana tekonaan sodassa Nils pitää sitä, että hän päästi vankeja karkuun. Hän oli säälinyt heitä, koska he olivat usein kunnon ihmisiä.

Resten hade hamnat i Ekenäs fångläger, och blivit offer för svälten och sjukdomarna, så han hade aldrig ångrat sitt brott att rädda åtminstone en del. (174)

Loput olivat päätyneet Tammisaaren vankileirille ja joutuneet nälän ja sairauksien uhreiksi, niinpä hän ei ollut koskaan katunut rikostaan pelastaa ainakin osa heistä.

Kiinnostavaa on, että Kihlman on kertonut Pirkko Alhoniemelle (1989, 23), että tapaus pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa. Luonteelleen ominaisesti Nils kiusaantuu lukiessaan kirjettään, vaikka tietää kirjoittaneensa sen ilman taka-ajatuksia. Vai tietääkö sittenkään? Onko kaikki sittenkin vain tyhjiä, valheellisia sanoja?

”Pilgrimsfärden” on herkullinen kuvaus epävarmasta, kaikkien tuulten vietävissä olevasta miehestä, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja tuntee välillä halua kuristaa itsensä: ”[K]kovat sormet naurettavan pitkän ja ohuen kaulan ympärillä, kohoileva aataminomena ruuvipenkissä, krrräää.” (189) Entä miten Nilsin pyhiinvaellusmatka päättyy? Hyvin, sillä kotiin vaimon ja lasten luo palaa mies, joka hyväksyy elämänsä kaikkine puutteineen.

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden. Söderström & C:o, 1932. 226 s.

Bertel Kihlman – kirjailija, kääntäjä ja kriitikko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman (1898–1977) on monille nykylukijoille tuntematon kielitaustasta riippumatta, sen sijaan hänen poikansa Christer Kihlmanin tuotanto tunnetaan paremmin, sillä lähes kaikki hänen teoksensa on suomennettu. Bertel Kihlman oli kirjailija, kriitikko ja kääntäjä, joka käänsi ruotsiksi muun muassa Veijo Meren, Pentti Haanpään ja Paavo Rintalan teoksia. Hänen oma tuotantonsa jäi suppeaksi käsittäen yhden novellikokoelman, kaksi romaania sekä runoa ja proosaa yhdistelevän Klockan slår tiden går (1963) ja hänen isoisänsä vaiheita käsittelevän Alfred Kihlman och Högbergsgatan 19 (1975). Proosateoksissaan Idyll under åskmoln (1936, ’Idylli rajuilman alla’) ja I väntan på krevaden (1966, ’Räjähdystä odotellessa’) hän tarkastelee vuoden 1917 levotonta ilmapiiriä; teosten nimet enteilevät tulevaa myrskyä, joka rikkoo varakkaan, merenrantahuvilassa kesää viettävän perheen idyllin.*

Tämän postauksen oli tarkoitus käsitellä Kihlmanin novellikokoelmaa Pilgrimsfärden (1932, ’Pyhiinvaellusmatka’), mutta koska innostuin kirjoittamaan unohdettujen kirjailijoiden löytämisestä, esittely jää seuraavaan kertaan.

Bertel Kihlman, kuva otettu 1918-1919.
Bertel Kihlman kuvattuna 1918–1919. Kuva: Espoon kaupunginmuseo. Haettu osoitteesta Finna.fi, jossa kerrotaan Kihlmanin kuuluneen Pellingin retkeen osallistuneeseen ryhmään.

Bertel Kihlmania ei mainita Kai Laitisen Suomen kirjallisuudenhistoriassa (1997) eikä edes uudemmassa, kolmiosaisessa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999). Ruotsinkielinen Finlands svenska litteraturhistoria I-II (2000) mainitsee hänet Nya Argus -lehden pitkäaikaisena päätoimittajana ja Veijo Meren Manillaköyden kääntäjänä, mutta ei kerro sanallakaan hänen omista teoksistaan. Thomas Warburton (1984) kertoo kirjallisuushistoriassaan arvostavasti Kihlmanin teoksista, mutta vain yhdessä kappaleessa. Jollen olisi mielenkiinnosta viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuutta kohtaan löytänyt – erittäin osuvasti nimettyä – artikkelikokoelmaa Kirjoja kätköistä: näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen (1986), en tietäisi mitään Kihlmanista. Pirkko Alhoniemi analysoi artikkelissaan Kihlmanilta tarkemmin mainitun novellikokoelman ja romaanin Idyll under åskmoln. Kolme vuotta myöhemmin Alhoniemeltä ilmestyi tutkimus Isät, pojat, perinnöt (1989), jossa hän käsittelee niin Bertel kuin Christer Kihlmanin tuotantoa. Muuten Kihlmanin tutkimus on rajoittunut käännöstieteessä tehtyihin opinnäytteisiin.

Olen suomenruotsalaisia sisällissotaromaaneja tutkiessa törmännyt moneen kirjailijaan, joiden teoksia ei ole suomennettu ja jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin. Onneksi esimerkiksi Sigrid Backmanin romaaneja (muitakin kuin vain sisällissotaromaaneja Ålandsjungfrun ja Familjen Brinks öden), kuin myös Leo Ågrenin teoksia on viime vuosina tutkittu ja nostettu esiin. Bertel Kihlmanin näkymättömyys sai jälleen kerran pohtimaan, kuinka monet kirjailijat jäävät ansaitsemattomasti pimentoon, jos heitä ei mainita edes kirjallisuushistorioissa, ja kuinka heidän löytymisensä voi olla sattumasta kiinni. Kirjasampo-sivusto on oikea aarreaitta, jonka avulla olen löytänyt useita sisällissota-aiheisia teoksia, mutta esimerkiksi Kihlmanin Pilgrimsfärdenissä ei ole asiasanoja (kahdessa muussa hänen teoksessaan on), eikä sisällissota ole varsinaisesti teoksen aihe, vaikka siihen niminovellissa viitataankin.

Kirjallisuushistorian tutkimus on ollut nousussa viime vuodet, mistä todistaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen uusin numero 1/2025. Uusi teknologia ja uudet metodit nostavat varmasti esiin monia katveeseen jääneitä kirjailijoita. Hyvänä esimerkkinä tästä on Anna Biströmin queer-luenta Olga Torckellin novellista ”Fröken Strandberg” (kokoelmassa Kvinnor och andra berättelser, 1897). Torckellin teosten löytymisessä auttoivat Suomen kirjailijat 1809–1916 (1993) ja se että teos oli digitoitu ruotsalaiselle Litteraturbanken-sivustolle. Mainittakoon, että Saga Egmont on alkanut julkaista uudelleen e-kirjoina teoksia, joissa tekijänoikeudet eivät enää ole voimassa – valikoimasta löytyy myös joitain sisällissotaromaaneja, kuten Alma Söderhjälmin Unga träd (1925) ja Ilma Virtalan (oik. Irmeli Näätänen) teoksia.

Kihlmanin teoksia ei ole suomennettu. Alhoniemi (1986, 17) arvelee, että tähän vaikutti 1930-luvun ”aitosuomalaisesti sävyttynyt ilmapiiri”. Suomen- ja ruotsinkieliset kulttuurirahastot voisivat yhdistää voimansa ja rahoittaa projektin, jossa nostettaisiin esiin näitä marginaaliin jääneitä kirjailijoita ja heidän teoksiaan ja tuotaisiin ne uudelleen lukijoiden saataville niin ruotsiksi kuin suomeksi.

* Teosten nimien suomennokset ovat Alhoniemen artikkelista.

Bertel Kihlman Kirjasammossa

ja Wikipediassa

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret, joka aloittaa Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian, ilmestyi syksyllä 2024 mutta nousi jälleen otsikoihin voitettuaan Runeberg Junior -palkinnon. Voittajan valitsivat kahdeksan ehdokkaan joukosta Porvoon esikoululaiset ja ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat. Teos tuli sattumalta eteen kuin selasin E-kirjaston saatavilla olevia ruotsinkielisiä äänikirjoja. Onnekas sattuma, sillä teos on kertakaikkisen hurmaava ja mukaansatempaava tarina, jossa kohtasin kaikuja suosikkisarjastani.

Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Tasangon tyttäret kansikuva.
Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Slättens systrar äänikirjan kansi.

Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Sisarukset Saba ja Sarina kuuluvat isänsä Lootun johtamaan klaaniin, joka asuu talvisin Gibatin tasangolla saaden elantonsa karjasta, lampaista ja luonnosta. Tytöt eivät juuri muista äitiään, jonka kerrotaan kuolleen. Äitipuoli Maara ei välitä tytöistä muuta kuin silloin, kun tarvitsee heidän apuaan. Tarinaa kerrotan Saban näkökulmasta:

Yritimme parhaamme mukaan laistaa työnteosta leirissä, mutta toisinaan podin huonoa omaatuntoa laiskottelustani. Sarina ei piitannut tuon taivaallista. Hän oli uhmakas ja itsepäinen ja tiesi aina, mitä halusi.
Ulkonäöltäni minä muistutin Lootua, kun taas Sarina oli ilmetty äitimme, Unna. Ehkä siksi Maara piti Sarinasta vielä vähemmän kuin minusta. (15)

Isä Lootun julma luonne paljastuu heti alussa, kun leiriin tulee kolme matkalaista. Isä myy heille yhden lapsista palvelijaksi: ”Meiltä joutaa kyllä lapsi tai pari”, Lootu sanoi. ”Heitä kuhisee täällä kuin luteita.” Tytöt kauhistuvat mutta eivät tiedä, mitä tehdä. Kesäleiripaikalla, jonne sisarukset ratsastavat edeltä, he törmäävät naisen johtamaan klaaniin: Vidja ja tyttöjen äiti ovat kuuluneet aikoinaan samaan klaaniin. Sarina saa myös hämmästyksekseen tietää, että hänen kuuluisi olla seuraava klaanipäällikkö. Lootun klaanin lapsilla on kaikilla ranteessaan äidin hiuksista punottu ranneke, jonka on kerrottu suojelevan heitä Tähtikodossa asuvalta hirvittävältä Matriarkalta. Alve, Vidjan klaaniin kuuluva poika, kyseenalaistaa selityksen. Sarina leikkaa palmikkonauhan pois, ja pian hänen maaginen kykynsä parantaa tulee esiin. Entä mitä tapahtuu, kun Saba luopuu omasta rannekkeestaan?

Tasangon tyttärissä on useita piirteitä, jotka toivat mieleen Robin Hobbin Näkijän taru -trilogiasta alkaneen fantasiasarjan, jossa kyky soluttautua toisen mieleen ja luoda yhteys eläimeen ovat olennainen osa tarinaa – yhteistä on myös se, että taikavoimien käyttämisellä on hintansa. Narri, Fitz ja Yönsilmä-susi ovat houkutelleet minut palaamaan Kuuden herttuakunnan maailmaan yhä uudelleen (tässä yhteisarviossani Sally Greenin ja Hobbin teoksista). Sarjan ensimmäinen osa Assassin’s Apprentice (suom. Salamurhaajan oppipoika, 1996) ilmestyi 1995. Vuotta myöhemmin ilmestyi Georg R. R. Martinin A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli 1996). Sarjoilla on paljon yhteistä. Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on raadollinen ja väkivaltainen, ja vaikka Hobbinkaan maailmasta ei puutu julmuutta, nojaa se laajemmin psykologisesti uskottaviin hahmoihin, esimerkiksi päähenkilö Fitz tekee virheen toisensa jälkeen mutta on juuri siksi niin samastuttavan inhimillinen. Klingenbergin fantasiateos puolestaan on vielä astetta lempeämpi, vaikka ystävykset kohtaavatkin matkallaan monenlaisia vaaroja. Teos sopii hyvin varhaisnuorille ja nuorille kuin myös hyvää fantasiakirjallisuutta arvostaville aikuislukijoille.

Malin Klingenbergin teokset ovat saanet useita palkintoja ja niitä on käännetty 15 kielelle. Tasangon tyttäret -romaanin näyttävän kannen ja alussa olevat piirrokset hahmoista ovat Eeva Nikusen. Seuraava osa Veljeni Veli (Min bror Bror) ilmestyy toukokuussa.

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita (Slättens systrar. Berättelser från Gibat). Suom. Outi Menna, kansi ja kuvitus Eeva Nikunen. S&S, 2024. 261 s. Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Teoksesta on esittely Helsingin Sanomissa kymmenen muun lasten- ja nuortenkirjan kanssa. Tasangon tyttäristä kirjoittaa Pauliina Grönholm.

Arvio Ylen sivuilla, kirj. Lotta Green

Arvio Hemulin kirjahylly -blogissa

Annika Åman: Utbryterskan

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oravaisten verkatehtaan naisten tarina jatkuu Annika Åmanin Lumpänglar -romaanin ystävien iloksi. Utbryterskan lähtee liikkeelle vuodesta 1932 ja jatkuu vuoteen 1945. Epilogissa näemme välähdyksen vuodesta 1954. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta kerroin, teokset pohjautuvat Oravaisten teatterissa esitettyihin suuren suosion saaneisiin näytelmiin. Suosittelen lukemaan teokset järjestyksessä, sillä seuraavassa tulee pakostakin juonipaljastuksia ja Lumpänglarin tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään henkilöhahmojen luonnetta ja käytöstä.

Annika Åmanin romaanin Utbryterskan kansikuva.

Alma Laakso, Härmi-Alma kuten työtoverit häntä kutsuvat, on palannut asumaan naisten asuntolaan Sarinelundiin, jossa hänet otetaan vastaan kuin vanha ystävä ainakin, vaikka hän itse tuntee pettäneensä työtoverinsa. Vanhin kutoja Skäri-Hilma on kuollut ja Alma pääsee asumaan hänen asuntoonsa tyttärensä Sagan kanssa. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Alma on haudannut kolmevuotiaan poikansa Edvinin, joka hukkui. Saga ei ole sen jälkeen puhunut sanaakaan. Alma suree ja tuntee syyllisyyttä, mutta niin tekee myös Saga. Sen sijaan että lohduttaisivat toisiaan, heidän suhteensa menee vielä pahempaan solmuun. Onneksi Saga löytää ystävän Majasta, jolla on oma taistelunsa syvästi uskonnollisen äitinsä Finan kanssa.

”Få saker var så utbytbara som en kvinna”

Alma saa ensin jatkaa konttorissa mutta on pian napit vastakkain myyntipäällikkö Rehnfeldtin kanssa. Alma ymmärtää pian, että Rehnfeldt moittii hänen työtään vain koska on tuntenut entisen kutomomestari Walleniuksen, jonka kanssa Alma asui useita vuosia.

Alma mindes hur Wallenius hade höjt henne till skyarna, valt ut henne och flyttat henne till kontoret, hur smickrad hon varit. Men också hans ord, långt senare: Få saker är så utbytbara som en väverska. Nu förstod hon, hon var knappast den enda han hade bedragit. Få saker var så utbytbara som en kvinna. Och storleken på lönekuvertet låg i direkt förhållande till hur väl man behagade överheten. (32)

Alma ei jaksa enää ”mielistellä tuollaisia sikoja” – seurauksena Rehnfeldt siirtää hänet pesulaan. Alma ei tunne pesulassa työskenteleviä naisia, mutta nämä tietävät kuka Alma on: ”Den gamla vävmästarens kvinna. Tjänstemannahoran. Hon som mist lillpojken.” (44) Työ on kovaa, ja pian Alman käsien iho halkeilee ja silmät vuotavat ja punoittavat, niin kuin muillakin naisilla. Lopulta Alma menee puhumaan johtajalle työoloista mainiten myös joen saastumisen ja pääseekin muiden naisten – ja johtajan vaimon – tuella puolaamoon töihin. Johtajatar auttaa myös Sagaa tarjoamalla töitä kotiapulaisena. Äidin vastusteluista huolimatta Saga ottaa työn vastaan.

Sodat taustalla mutta vaikutukset näkyvät

Kuva: Finna.fi. Kuva on mahdollisesti Finlayson-Forssan kutomon puolaamo-osastolta talvisodan pommitusten jälkeen.

Aivan kuin huomaamatta tulee verkatehtaan eri osastoissa tehtävä työ tutuksi lukijalle (katso kuvia puolaamoista Finna.fi:n sivuilla). Talvi- ja jatkosota näkyy teoksessa uutisina ja kirjeinä rintamalta, elintarvikkeiden säännöstelynä ja lisääntyvänä kysyntänä – pitihän sotilaille ommella pukuja. Suhtautuminen sotaan vaihtelee, ja varsinkaan jatkosodan aikaiset haaveet Suur-Suomesta eivät kaikkia miellyttäneet. Osa miehistä osoittaakin mieltään kieltäytymällä lähtemästä rintamalle. Epäoikeudenmukaisuus on saanut Alman kiinnostumaan työväenliikkeen asiasta, ja hän uskaltaa vastustaa myös kehotusta vaihtaa kultasormukset rautaisiin sodan hyväksi ja kehottaa samaan muitakin:

Det här kriget handlar nog om mer än att återta landområden. Ska vi gå med järnringar och bekosta Mannerheims dröm om Storfinland, samtidigt som kvinnor, barn och åldringar dör i tusental i finländska koncentrationsläger i Östkarelen? Nej, behåll ert guld. (221)

Luvut ovat lyhyitä, ja näkökulma vaihtelee pääasiassa Alman ja Sagan välillä. Näiden lisäksi osa luvuista kertoo Gunnarin, Alman entisen rakastetun, elämästä Paljakassa. Gunnar asuu baptisteihin kuuluvan Lisan luona autellen erilaisissa töissä talossa ja seurakunnassa. Lisan kautta Gunnar tapaa vöyriläisnaisen, joka osaa kertoa Gunnarin sisällissodan aikana teloitetuista vanhemmista. Tapahtumaan viitataan muutamissa kursiivilla merkityissä osuuksissa ja Gunnarin lapsuudenmuistoissa. Gunnarin ahdistus ja kiihkeä halu selvittää asia kertovat sodan traumaattisista jäljistä. Kun Alma käy kyläilemässä lapsuudenystävänsä luona, törmää hän sattumalta Gunnariin, eikä tapaamisilta voi välttyä enää sen jälkeen, kun Gunnar jatkosodan alkaessa pääsee takaisin Masuuniin töihin miespulan vuoksi.

Miten Alman, Sagan ja muiden masuunilaisten käy? Vaikka epilogissa kurkistetaan tulevaisuuteen, niin sen verran solmimattomia langanpäitä jää, että kirjasarja toivottavasti täydentyy trilogiaksi. Åman kuvaa elävästi ja lämmöllä henkilöhahmojaan mutta ennen kaikkea työläisnaisten yhteisöä – eikä heistä ole kirjoitettu yhtään liikaa.

Annika Åman: Utbryterskan. Schildts & Söderströms, 2024. 260 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Kritikerpanelen: Svenska Ylen sivuilla voit myös kuunnella Marit Lindqvistin ja Vasabladetin Lisbeth Rosenbackin keskustelun romaanista.

Petter Sandelin: Osuma

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.

Petter Sandelinin teoksen Skott (Osuma) kansikuvat.

Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.

Inhimillistetty luonto

Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:

Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.

Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)

Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.

Monimerkityksinen kieli

Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.

Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.

Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)

Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.

Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.

Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.

Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)

Petter Sandelin: Osuma (alkuteos Skott). Suomentanut Katriina Huttunen. S&S / Schildts & Söderströms, 2024. 130 s.

* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).

** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).

Teoksesta muualla:

Svenska Yle, kirj. Malin Öhman

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Ilkka-Pohjalainen, kirj. Anne Puumala (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sigrid Backmanin sisällissotaromaanit antoivat kimmokkeen tutustua myös muihin varhaisiin sodasta kirjoittaneisiin naiskirjailijoihin, joista olen viimeksi esitellyt Helena Westermarckin romaanin Vägvisare (1922). Sisällissodasta kirjoitettiin heti sodan jälkeen – ja osittain jo sen aikana – paljon sellaista, jolla ei ole kaunokirjallista arvoa ja joka vastapuolen panettelussaan sortui ylilyönteihin. Backmanin Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ovat ainoat, jotka katsovat tapahtumia punaisten näkökulmasta kuvaten kohteitaan lämmöllä ja ymmärtäen. Tällä kertaa esittelyssä on Dagmar Ruinin (myöhemmin Ruin Ramsay) nimimerkillä Syster kirjoittamat muistelmateokset Till Gröna-bataljonen I (1919) ja Till Gröna-bataljonen II: över isarna (1919). Teokset poikkeavat niin tyyliltään kuin sisällöltään Backmanin romaaneista, mutta niillä voi nähdä tiettyä kuriositeettiarvoa.

Dagmar Ruin: Till Gröna-bataljonen kansikuva.
Kuva: Kirjasampo

Dagmar Ruin (1894–1977) oli sairaanhoitaja, joka osallistui niin ensimmäiseen maailmansotaan, sisällissotaan kuin Viron vapaussotaan. Kokemuksistaan hän kertoi runsaassa omaelämäkerrallisessa tuotannossaan. Kaksiosaisessa teoksessaan Till Gröna-bataljonen Ruin kertoo matkastaan niin kutsutun Vihreän pataljoonan mukana. Väinö Petreliuksen johtamassa pataljoonassa oli noin 400–500 miestä Uudenmaan alueelta. Helmikuun alussa miehet marssivat Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevalle Pellingin saarelle, josta he uskoivat pääsevänsä nousemaan laivaan, joka veisi heidät Vaasaan. Odotettua pelastusta ei kuitenkaan tullut, ja joukot saivat punakaartilaiset vastaansa. Vihollisilla oli ylivoima, mutta valkoisten joukoilla paremmat asemat, sillä he pystyivät ampumaan avoimen jään yli pyrkiviä punaisia saarten suojasta. Osa miehistä lähti Petreliuksen johdolla murtautumaan ohi punaisten saarron, ja onnistuikin siinä. Suuri osa jäi saaristoon, ja pakeni meren jäädyttyä Viroon, josta matka jatkui Danzigiin ja saksalaisten mukana Hankoon.*

Ruin kuvaa kaikki nämä vaiheet teoksissaan sekä lyhyesti sodan lopun. Ruinin ansioita sairaanhoitajana rintamalla ei voi kiistää, mutta niiden pukemisessa kirjalliseen muotoon hän epäonnistuu. Kaikkea kerrottua sävyttää valkoisten ihannointi, ja osa luvuista onkin henkilömuotokuvia mukana olleista sotilaista. Runebergin sankareihin viitataan usein ja niin Vänrikeistä kuin marssilauluista lainataan otteita. Yksi luku on ylistystä ”Valkoiselle kenraalille” (II, 99–101). Kirkasotsaiset nuorukaiset ovat valmiit uhraamaan elämänsä taistelussa maansa puolesta. Seuraavassa otteessa, jossa Ruin puhuu juuri näistä nuorista miehistä, ahdistus heidän elämänsä puolesta vaihtuu ”vanhasta sankarilaulusta” eli Runebergin ”Porilaisten marssista” poimittujen säkeiden myötä varmuudeksi heidän kuolemattomuudestaan.

Dö?…
Skola de dö, dessa unga varma liv? Förgås? Bli till intet, dessa ynglingar, så fulla av livets ädlaste tankar?
Det kan ej, får ej vara så!
Och något likt ångest kommer över en. Ångest för dessa ynglingars liv.
Dö? Skola de dö?….
Men då ljuder stilla uti ens själ – varifrån kom den i den minuten? – förlösande, all ångest avkastande, strofen ur den gamla hjältesången:
”dö för vårt land
är leva för vår ära”
Och då vet man det – fast, orubbligt – att de äro odödliga! (I, 166)

Ruinin tyyli on maalailevaa, ja paikoin hän pyrkii runolliseen ilmaisuun, mikä osin selittää runsaan toiston. Lyhyet, paikoin elliptiset lauseet ja runsas ajatusviivan sekä huuto- ja kysymysmerkkien käyttö tekevät tekstistä töksähtelevää. Vasabladetiin (29.08.1919) arvion kirjoittanut Karl Bruhn oli jopa vaivautunut laskemaan turhat välimerkit ja toistot. Bruhn näkee yhtenä syynä kirjoittajan sukupuolen: lämmin ja suuri sydän on tarpeen taistelukentillä, kun auttaa ja lohduttaa haavoittuneita, mutta liika tunteellisuus ja pateettisuus rikkovat taiteellisen muodon. Tyyliin tottuu ainakin jossain määrin, kirjoittaa Bruhn ja arvelee kirjan saavan lukuisia lukijattaria.

Dagmar Ruinin kuva vuodelta 1917.
Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

On tunnustettava, että tyyli koitteli kärsivällisyyttä siinä määrin, että toinen osa tuli lukemisen sijaan silmäiltyä läpi. Till Gröna bataljonen on kuitenkin yksi esimerkki ajankohdan kirjailijoiden suhtautumisesta sotaan: omia ylistettiin ja vastustajia pidettiin murhaavina petoina. Ensimmäisen teoksen lopulla Ruin pohtii, säästääkö punakaarti edes puolustuskyvyttömiä haavoittuneita. Sitten hän muistaa kerrotun, miten punaiset ovat tutkineet sairaaloita ja kiduttaneet ja murhanneet sairaat ja haavoittuneet: ”Och då vet man, att där ej är någon misskund att vänta.” (I, 236) Niin lehdistö kuin osin kirjallisuus toisti kauhukertomuksia punaisten tekemistä julmuuksista, joista suuri osa oli kuitenkin liioittelua ja suoranaisia valheita, kuten Ulla-Maija Peltonen on Punakapinan muistot -tutkimuksessaan (1996) todennut. Sotamuistelmina näillä teoksilla lienee arvoa ainakin osallistuneiden jälkipolville.

Dagmar Ruin on yksi viidestä naisesta, joista Anna Lindholm kirjoittaa teoksessaan Ines 1918 (2018, alkuteos Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015), mitä en muistanut ensin ollenkaan. Jos naisten toiminta ja kohtalot sisällissodassa kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lindholmin teokseen.

*Tiedot Wikipedian artikkeleista ”Pellingin retki” ja ”Väinö Petrelius” sekä Uppslagsverket Finlandin artikkelista ”Frikårer”

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen I, II. Söderström 1919. 243, 304 s.

Dagmar Ruin Boksampo-sivustolla

Kirjailija Wikipediassa

Helena Westermarck: Vägvisare

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helena Westermarck tunnetaan paremmin taidemaalarina, mutta hän oli myös kirjailija. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten se lienee jokseenkin tuntematonta suomenkieliselle ja ehkä myös ruotsinkieliselle yleisölle. Oli lähes pakko tarttua aiheeseen, koska törmäsin vastikään Westermarckia nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta esittelevään teokseen. Edellisessä postauksessa esittelemässäni Anne Helttusen ja Annamari Sauren naiskirjailijoista kertovassa teoksessa Kynällä raivattu reitti mainitaan yhtenä Westermarckin teoksista Vägvisare (1922), josta ntamo on julkaissut näköispainoksen 2017. Kun vielä Kirjasampo tiesi kertoa, että teos sijoittuu Uudenmaan saaristoon ja sisällissodan aikaan, se nousi ilman muuta lukulistalleni.

Kuvassa Helena Westermarck lukemassa.
Helena Westermarck (1857–1938). Kuva: Atelier Nyblin, 1904 (Finna.fi).

Vägvisare kuvaa syrjäisellä saarella asuvan perheen vaiheita ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kuusi vuotta Amerikassa kotiapulaisena työskennellyt Elin Karlsson palaa kotiin. Edla-äiti on kaivannut tytärtään ja iloitsee tämän paluusta samoin kuin kymmenen vuotta nuorempi sisar Karin. Isää kutsutaan usein kotisaareen viittaavalla nimellä Bergöaren, ja hänen kerrotaan olevan komea, olemukseltaan vaikuttava mies, joka hallitsee itsevaltiaana saarellaan: ” I den värld, där Bergöaren levde, var han oinskränkt härskare.” (172) Siinä missä Elin kuvataan isänsä kaltaiseksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan, on Karin ruumiiltaan heikko lukutoukka, mutta silti isän lempilapsi. Karin näkee välillä ennenäkyjä, jotka ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vanhin veli Gunnar on jo naimisissa ja asuu muualla.

Elin nauttii kotona olosta ja askareista, mutta ennen pitkään toinen toisensa kaltaisina toistuvat päivät alkavat ahdistaa, ja etenkin pitkä talvi eristyksissä muusta maailmasta saa hänet kaipaamaan takaisin Amerikkaan. Elin myös kyllästyy siihen, että kaikki katsovat asiakseen kehottaa häntä pysymään kotona.

Symaskinen surrar….. Dagarna skrida fram, den ena fullkomligt lik den andra. Elin börjar finna dem allt längre och enformigare. Liksom förr, då hon kom hem från skolan, där hon glidit bort från den hemlighetsfulla värld, i vilken modern kände sig hemmastad, ha åren i Amerika gjort henne främmande för livet i det gamla hemmet — där ingenting händer, där allt står stilla. (53)

Vuoden 1917 levottomuuksia, sosialismin vahvistumista ja agitaattorien puheita ja kirjoituksia kuvataan aiheesta käytyjen keskustelujen kautta. Kirkonkylällä pidetyssä juhlassa kunnallisneuvos, kihlakunnantuomari ja muut silmäätekevät ruotivat opettajana toimivan Axel Widingin pitämää puhetta. Teoksessa naiset edustavat järkeä, ja yksi tällainen viisas naishahmo on rouva Bengtson, Widingin täti, joka väittelee sisarenpoikansa kanssa tämän kirjoituksista, vaikka on itsekin toiminut tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Karlsson tuntee Widingin sortokauden ajalta, jolloin he salakuljettivat kiellettyjä lehtiä ja kirjoituksia, mutta hän ei ole lukenut Widingin artikkeleita ja on käsittänyt tämän poliittisen suunnan väärin. Niinpä kun Widing tulee pyytämään saariston parhaiten tuntevaa Karlssonia tiennäyttäjäksi joukolle miehiä, tämä lupautuu empimättä mukaan. Karlsson kuuntelee vain puolella korvalla Widingin vuodatusta, sillä hän tuntee saavansa mahdollisuuden toteuttaa nuoruuden haaveensa päästessään ajamaan vihaamansa venäläiset maasta. Tavallisesti niin mukautuvainen Edla vastustaa lähtöä, mikä suututtaa Karlssonin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyy nyökkäämään hyvästit tupaan jääville mitään ymmärtämättömille naisille.

Han vart så vred vid denna oväntade motsägelse att han gick mot dörren utan ett ord till avsked. Men på tröskeln vände han sig likväl om och nickade ett hastigt farväl inåt stugan. Det var för honom ett högtidligt ögonblick, då han drog ut till livets stora äventyr — och de därinne voro ju ändå bara svaga kvinnor, som ingenting begrepo. (181)

Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoo Karinin hillitön huuto.

Westermarck oli naisasianainen ja kannatti yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta sisällissodan syttyminen oli hänelle järkytys ja sai hänet monen älymystöön kuuluvan tavoin tuomitsemaan punaiset. Romaanissa Vägvisare, joka muuten jäi hänen viimeiseksi kaunokirjalliseksi työkseen, Westermarck katsoo asioita valkoisten näkökulmasta. Westermarckin kirjallista tuotantoa tarkastelleen Arne Toftegaard Pedersenin (2016) mukaan romaani on nimeään myöten ironinen. Ironia kohdistuu nimenomaan miehiin, joita voisi anakronistisesti kutsua miesselittäjiksi. Teoksen huumori nousee keskusteluista, joissa naisten ja miesten erilaiset näkökannat törmäävät.

Vägvisare oli ensimmäinen romaani, jonka luin Westermarckilta. Pidin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa (mikä tietysti kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta!). Teos on sujuvasti kirjoitettu ja suhteellisen helppolukuista kieltä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja ajankuva kiinnostava, mutta valitettavasti Westermarck on jälleen yksi niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, jota ei ole suomennettu. Teos on luettavissa Doria.fi-palvelussa.

Helena Westermarck: Vägvisare. Söderströms & C:o 1922, (ntamo 2017). 221 s.

Naisten ääni -sivuston esittely Helena Westermarckista

Kirjailija ja teokset Kirjasammossa

Arne Toftegaard Pedersen: Helena Westermarck: intellektets idoga arbetare, 2016

Tutkimuksia, artikkeleita, tietokirjoja, kuvia ym. Helena Westermarckiin liittyen Finna.fi:ssä

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ulrika Hanssonin uusin romaani sijoittuu vuoteen 1915 ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Teerijärvelle. Päähenkilö on teoksen nimessäkin mainittu neljätoistavuotias Edna Svartsjö, joka työskentelee aputyttönä meijerissä ja haaveilee vielä joskus etenevänsä meijerskaksi kuten Marta. Ednan äiti on kuollut, ja koska isä Rafael ei ole pystynyt maksamaan vuokraa talosta, he asuvat armosta entisen kotinsa saunarakennuksessa. Isä kuvataan hiukan saamattomaksi mieheksi, johon muut suhtautuvat alentuvasti, mikä saa Ednan tuntemaan olonsa epämukavaksi. Edna sen sijaan on riuska ja eteenpäin pyrkivä, mutta kylän mahtimieheltä Anders Nybackalta otettu laina saattaa hänet vaikeuksiin.

Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuva.
Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuvassa Teerijärveä 1900-luvun alussa.

Edna pyydystää lintuja ja jäniksiä, joita myymällä saa vähän lisätienestiä. Retkillään Edna törmää tyhjillään olevaan mökkiin ja tekee siitä päättäväisesti kodin itselleen ja Rafaelille. Nuorena naisena Edna on jatkuvasti alttiina hyväksikäytölle, mutta kaikesta huolimatta hänellä on jonkinlainen turvaverkko. Parhaan ystävänsä, vuotta vanhemman Antonin perheen luona Edna tuntee olevansa melkein kuin kotonaan. Meijerissä Martasta tulee hänelle eräänlainen äitihahmo ja esikuva. Siinä missä Anton haaveilee kerran vielä olevansa miljonääri Amerikassa, jonne niin hänen äitinsä kuin moni muu on lähtenyt, haluaa Edna työskennellä meijerissä ja asua omassa mökissä niin kuin Marta. Meijerityö kuitenkin keskeytyy, kun Ednan on velkojen vuoksi mentävä piiaksi Nybackaan. Vastaanotto on kolea. Andersin vaimo Rose päästää Ednan sisälle mutisten samalla, miten tytöt ovat kerta kerralta nuorempia:

På höften har hon en liten pojke, rödgråten och trumpen.
”Jag skulle börja i dag, var det sagt.”
Rose säger inget, ser bara trött på Edna och stiger åt sidan för att släppa in henne. Edna känner hennes blickar på sig, uppifrån och ner. ”Hur gammal är du då?”
”Fjorton.”
Hon fnyser lätt, säger något som låter som ”de blir bara yngre”, men Edna är inte säker om hon hört rätt. (155)

Andersin luonteeseen viitataan jo teoksen alussa, kun tämä houkuttelee viinaa lupaamalla tunnetun juopon sukeltamaan turbiininpyörien läpi, ja mies on hukkua. Lisäksi talon entinen piika Astrid on kadonnut, ja kyläläiset arvuuttelevat hänen kohtaloaan. Vaikka lukija arvaa, mitä on tulossa, se ei vähennä lukunautintoa – ja kuten Edna itse toteaa, hän ei kaipaa sääliä: ”Det är inte synd om mig.” Hanssonin hahmot ovat moniulotteisia ja jälleen kerran psykologisen tarkkanäköisesti kuvattuja. Teos on fiktiivinen, mutta jälkisanoissa kirjailija kertoo isoäitinsä elämän toimineen inspiraation lähteenä. Paikallinen murre ja Amerikasta palanneisiin tarttunut englanti värittävät juuri sopivasti dialogia, jota teoksessa on paljon. Antonin ja Ednan sattumalta kuulemassa keskustelussa, jossa kaksi miestä puhuvan Andersista, näkyy kielen variaatio:

”Jag vet bara att han fick komma hem i ilfart. Han lär ska ha varit efterlyst over there, men jag vet inte för vad. Inte ett penni på fickan hade han när han kom hem. Och koppor mellan benen.”
De skrattar.
”Så kan i gaa. Hä for åt fanders mä Anders.” (135)

Ulrika Hanssonin aiemmat romaanit Jaktlaget (2020) ja Fannys väg sijoittuvat niin ikään Pohjanmaalle mutta kuvaavat nykyaikaa. Kirjailijan sukellus historiaan on mitä onnistunein, ja Ann-Luise Bertellin, Annika Åmanin ja Lars Sundin rinnalla on hyvin tilaa Hanssonin kaltaiselle tarinankertojalle. Arviossani Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleesta romaanista Jaktlaget ihmettelin, miksi teosta ei ole suomennettu. Ehkä tämä historiallinen romaani Edna Svartsjösta herättää viimein jonkun kustantamon tai suomentajan huomion. Teos on saatavissa myös äänikirjana, jonka lukee Ylva Ekblad.

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö. Schildts & Söderströms, 2024. 288 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hanna 1918 kertoo jo nimessään tapahtumien ajankohdan eli eletään sisällissodan aikaa. Monica Borg-Sunabacka on toiminut Pietarsaaren kirjastossa kirjastonhoitajana. Idean kirjoittaa sisällissodasta lapsille hän sai ohjatessaan lasten lukuprojekteja.

Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 -romaanien kansikuvat.
Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teos kuvaa sisällissodan tapahtumia Pietarsaaressa. Kuvittaja on Supermarsu-kirjoistakin tuttu Terese Bast.

Tapahtumia kuvataan kymmenvuotiaan Hannan näkökulmasta. Kotona ovat pikkuveljet Oskar ja Ruben sekä muutaman vuoden nuorempi Lea. Hanna kaipaa isäänsä, sillä tämä on ollut poissa jo pari kuukautta – äidin mukaan hän on etsimässä töitä muualta. Hanna asuu Skatassa niin kuin monet muutkin työläisperheet. Naapurissa asuu Signe ja tämän aina vaikeuksissa oleva kaksosveli Kalle ja muutaman korttelin päässä Rut, jota Hanna kuvaa näin:

Rut oli vähän omituinen. Hän ei juuri koskaan halunnut leikkiä vaan vetäytyi mieluummin satujen ja kertomusten maailmaan. Hän luki ja viihtyi kirjojen parissa yhtä hyvin kuin leikeissä tai oikeastaan paremminkin. – – Rut asui vanhempineen parin korttelin päässä Hannasta yhdessä pikkutalossa Amerikankadulla. Rutin äiti oli tupakkatehtaalla töissä. Hanna ei tarkkaan tiennyt, mitä hänen isänsä teki. Kerrottiin, että enimmäkseen Rutin isä makasi kamarissa ja yski. (13)

Rut var lite speciell. Hon ville inte alltid leka, i stället drog hon sig till böckernas värld av sagor och berättelser. Där verkade hon trivas lika bra, eller kanske till och med bättre. – – På Amerikagatan, två kvarter från Hanna, bodde Rut med sina föräldrar i ett av de små husen. Hennes mamma arbetade i tobaksfabriken. Vad hennes pappa gjorde visste inte Hanna riktigt, men hon hade hört sägas att han ofta låg hemma i kammaren och hostade. (13)

Rut on tuttu hahmo Anna Bondestamin romaanista Kyftan (1946, Kuilu 1967, suom. Elvi Sinervo), ja jälkisanoissa tämä kytkös tuodaankin esiin. Bondestamin teos kuvaa koskettavasti kevättä 1918 lapsen näkökulmasta. Kymmenvuotias Rut valvoo öisin, koska pelkää valkoisten hakevan isänsä. Teos on omaelämäkerrallinen mutta samalla yleisinhimillinen kuvaus lapsen hädästä ja kauhusta sodassa. Lue teosta käsittelevä artikkelini. Rutin lailla myös Hannaa kauhistuttavat kadulla kivääri selässä marssivat, valkoista nauhaa käsivarressaan kantavat sotilaat. ”Ehkä oli hyvä, ettei isä ollut kotona. – – Toivottavasti hän ymmärtää pysyä kaukana kaikista valkoisista ja punaisista”, Hanna ajattelee. (54)

Tapahtumia seurataan tammikuusta elokuuhun 1918. Teoksessa kerrotaan myös maaliskuun alussa tapahtuneista surmista: seitsemän miestä teloitettiin tupakkatehtaan seinää vasten. Tapahtuma järkytti paikallisia, sillä syytökset teloitettuja kohtaan olivat epämääräisiä ja ruumiit jätettiin lojumaan pelotteeksi kaikkien nähtäväksi. Anna Bondestam kuvaa tapahtumia romaanissaan Klyftan, mutta hän on kirjoittanut aiheesta myös tietokirjassa Jakobstad, vintern 1918 – Pietarsaaren talvi 1918 (1990).

Sodankin keskellä lapset käyvät koulua, leikkivät paperinukeilla ja laskevat mäkeä. Sota ei kuitenkaan pysy vain taustalla, sillä Rutin tavoin Hanna näkee painajaisia ja Kalle ystävineen tekee vastarintaa jäisillä lumipalloilla. Yhden konkreettisen rauhallisen paikan ja suvantohetken tarinaan tarjoaa kirjasto, jonne Rut vie Hannan tutustumaan.

Lapsille suunnattuja sisällissodasta kertovia kuva- tai kertomakirjoja on todella vähän; Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 täyttää osaltaan aukkoa. Teos ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teoksen lopussa on aukeama, jossa mainitaan muutamia sodan tärkeimpiä tapahtumia. Riittävän suuri fontti ja Terese Bastin kuvitus tekevät teoksesta helposti lähestyttävän. Tekijöiden yhteistyö jatkuu 2023 julkaistussa Agneta 1944, jossa yksitoistavuotias Agneta on lähetetty kaupungista turvaan sukulaisten luo Kruunupyyhyn. Kirjat sopivat 9–13-vuotiaille.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Kuvitus: Terese Bast. Egen utgivning. 2019. 116 s.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Suom. Riitta Palovuori. Kuvitus: Terese Bast. 2022. 112 s. (suomenkielistä kirjaa saa paikallisesta kirjakaukapasta Jakobstads Bokhandel – Pietarsaaren Kirjakauppa Oy)

Lue tekijöiden haastattelu Pietarsaaren Sanomista (29.11.2022)

Terese Bast on Pietarsaaresta kotoisin oleva kuvittaja, joka on tuttu esimerkiksi Supermarsu-kirjoista. Lisää hänen töistään.

Lisää aiheesta:

Artikkelissani Pietarsaaren surmat 2.3.1918 tapahtumista ja niiden kuvauksista kaunokirjallisuudessa: Bondestamin ohella aiheeseen ovat tarttuneet nuun muassa Leo Ågren, Kaarlo Haapanen, Kjell Westö ja Lars Sund.

Muita blogissa arvioimiani lapsille ja nuorille suunnattuja vuoden 1918 tapahtumista kertovia teoksia:

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys).

« Vanhemmat artikkelit