Avainsana-arkisto: suomenruotsalainen kirjallisuus

Sigrid Backman: Ålandsjungfrun

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Hän oli tullut kylään kevättalvella mukanaan ompelukone, kissa ja kukkiva myrtti.”* Näin alkaa Sigrid Backmanin romaani, jonka päähenkilö Ålandsjungfrun / Oolannin neito eli Klara Vester saapuu Itä-Uudellamaalla sijaitsevaan Pigbackan kylään Ahvenanmaan luodoilta. Hän on ompelija, jonka luona pian niin piiat kuin emännät käyvät teettämässä vaatteita.

Kirjailija Sigrid Backmanin kuva.
Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938)

Ålandsjungfrun on sisällissotaromaani yli sadan vuoden takaa. Finna.fi-hakupalvelun mukaan ensimmäistä painosta vuodelta 1919 on seitsemässä ja vuoden 1961 yhteisnidettä (toisena romaani Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden, 1926) neljässätoista yleisessä kirjastossa – kaikki tietysti varastokappaleita. Kirjasta kaivattaisiin uutta painosta ja tietysti suomennosta, sillä Backmanin kymmenestä romaanista ei ainuttakaan ole suomennettu. Miksi sitten lukea saati kääntää vanhaa romaania?

Sigrid Backmanin kolmen teoksen kansikuvat.
Keskellä romaanin Ålandsjungfrun vuoden 1919 painoksen kansikuva. Vasemmalla 1961 julkaistu yhteisnide, jossa Ålandsjungfrun ja Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden (1926). Oikealla 1974 julkaistu yhteisnide, jossa alkuaan 1922 ilmestynyt sisällissotaromaani Familjen Brinks öden ja osin omaelämäkerrallinen De fåvitska trollen (1932).

Sisällissodan jälkeisinä vuosina kirjallista kenttää hallitsivat tietysti voittajat eli valkoiset. Ålandsjungfrun on yksi ensimmäisistä teoksista, joissa hävinneisiin suhtauduttiin ymmärryksellä. Itse asiassa Backmanin hahmot ovat niin sympaattisia, että osa kriitikoista teilasi heidät epäuskottavina. Eiväthän he ole lainkaan sellaisia roistoja ja murhaajia kuin punaiset oikeasti olivat! Epäilen, oliko kyseisillä kriitikoilla omakohtaisia kokemuksia näistä murhamiehistä, mutta sanomalehdissä heistä toki kirjoitettiin. Sodan aikana lehdissä viljeltiin puolin ja toisin uhkakuvia vihollisista; huhut muuttuivat tosiasioiksi ja todellisia rikoksia liioiteltiin. F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919 ja Runar Schildtin Hemkomsten och andra noveller (suom. Kotiinpaluu ja muita novelleja, 1922) lähes samanaikaisesti Backmanin teoksen kanssa loppuvuodesta. Näitä teoksia pidetään ensimmäisinä, joissa edes yritettiin ymmärtää kapinan syitä ja syyllisiä. Hurskaan kurjuuden Juha Toivola ja Schildtin novellin ”Aapo” päähenkilö ovat kuitenkin molemmat yksinkertaisia ja jossain määrin vastenmielisiä tyyppejä. Backmanin luomat hahmot poikkeavat edellisistä huomattavasti.

Klara tutustuu pian kylän nuoriin, jotka ovat innolla mukana työväenyhdistyksessä. Klara ei kuitenkaan halua jäsenkirjaa, hänelle riittää työnsä ja kaunis luonto – hän siis jää jossain määrin sivustakatsojaksi. Ollaksen rengit David ja Fridolf ihastuvat kumpikin Klaraan. David on vannoutunut sosialisti, joka uskoo taistelun johtavan ennemmin tai myöhemmin oikeudenmukaisempaan maailmaan. Fridolf on hiukan lapsellinen, sotaa pelkäävä nuorukainen. Hän jääkin jalkaansa osuneen ”onnekkaan kirveeniskun” seurauksena kotikylään ja toikkaroi nimismiehen vahvat nenälasit päässään värväämässä lisää väkeä rintamalle. Työväenyhdistyksen sihteeri Helga on Davidin tavoin omistautunut uudelle aatteelle ja liittyy mukaan taisteluun. Herkullisin hahmo on Ollaksen emäntä, joka renkejään ymmärtävän, humaanin miehensä kanssa muodostaa ristiriitaisen parin. Emäntä ehtii haukkua niin rengit kuin miehensä käydessään sovittamassa vaatteita Klaran luona.

Hän [David] puhuu lampaista ja vuohista ja kapitalistreista ja – odotahan nyt – mitä sanaa he käyttävätkään itsestään: pro- pruprulletäärit, niin se taitaa olla. Niin hienolta sen pitää kuulostaa. (35–36)

Emännällä on vaikeuksia vieraiden sanojen kanssa, mikä lisää hänen hahmonsa koomisuutta: marseljeesi on märsiljeesi, sosialisti on sossijalisti ja proletääristä löytyy useita väännöksiä.

Miten näiden kilttien ja sympaattisten punaisten käy, jääköön kertomatta. Kriitikoista osa piti teosta Backmanin parhaana, osa heikoimpana, ja monille hävinneiden kuvaaminen myönteisessä valossa oli liikaa. Backman jatkoi kuitenkin sisällissodan käsittelemistä teoksessaan Familjen Brinks öden (1922) eli ”Brinkin perheen kohtalot”. Teoksessa on esipuhe, josta ei puutu ironiaa. Backman irtisanoutuu puoluepolitiikasta – hän ei katso pystyvänsä mihinkään niin suurisuuntaiseen – mutta kertoo olevansa kiinnostunut yhteiskunnan vähäosaisista: ”olen vain kuunnellut, miten tuhannet heistä ovat reagoineet ajan ja aatteiden oikkuihin.” Backman asui Helsingin Punavuoressa paljolti samankaltaisissa oloissa kuin kuvaamansa Brinkin perhe eli ympärillään ruotsin- ja suomenkielisiä työläisiä ja alempaa keskiluokkaa, joista osa kannatti punaisia, osa valkoisia.

*Suomennokset teoksesta kirjoittajan. Ålandsjungfrunista on tietääkseni käännetty vain viimeiset sivut Suomen sana -teossarjaan, kääntäjä Kristiina Kivivuori.

Ålandsjungfrun voi lukea Dorian sivuilta (Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto)

Sigrid Backman Kirjasammossa

Hedvig Raskin esittely Backmanista BLF:n sivuilla

Mervi Kaarninen ja Pirjo Markkola ovat käsitelleet Backmanin sisällissotaromaaneja artikkelissaan ”Perhe muuttuu sisällissodan näyttämöksi”, joka on julkaistu teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (Vastapaino, 2018)

Backmanin kaikki romaanit on julkaistu Dorian sivuilla, katso tästä ja tästä

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Karin Collinsin Hankoon sijoittuva historiallinen romaanisarja on edennyt toiseen osaan. Trilogian ensimmäinen osa Snart har sommarn blommat ut (2022) on julkaistu suomeksi nimellä Säilyt sydämessäin (S & S), enkä epäile yhtään, etteikö myös tätä teosta suomennettaisi. Teos jatkaa lukijalle tutuiksi tulleiden henkilöiden parissa. Ensimmäisen osan lopussa Hanko ja Hankoniemi jouduttiin luovuttamaan talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle, ja asukkaiden oli jätettävä rakas kotikaupunkinsa. Hjalmar ja Sara ovat siirtyneet Bromarfiin Saran sisaren luo. Hjalmar ei viihdy ja hän kaipaa suunnattomasti pojanpoikaansa Nisseä, joka on lähetetty Ruotsiin turvaan. Pojan isän Berndtin kanssa seurusteleva Aino asuu vanhan rouva Söderlundin luona Tammisaaressa, kun taas Berndt työskentelee Helsingissä merivoimien esikunnassa. Helsingissä on myös Bellevueta johtanut Disa, joka hoitaa nyt professorin taloutta, mutta kieltäytyy asumasta tämän luona. Sen sijaan hän viettää yönsä Bellevuesta tutun talonmies Bergströmin luona.

Karin Collinsin romaanin Hos dig min längtan är förtöjd

Teoksessa eletään välirauhan aikaa ja jatkosodan ensimmäistä syksyä. Tarinan sijoittaminen sodan marginaaliin kotirintamalle jääneiden, erityisesti naisten ja lasten pariin, sekä sotaa edeltävään tai sodan jälkeiseen aikaan on tyypillistä naisten kirjoittamille historiallisille romaaneille – tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, koska oma kiinnostukseni vetää minua näiden sotaa muusta kuin taisteluiden näkökulmasta tarkastelevien teosten pariin. Collins on luonut kiinnostavan henkilögallerian erilaisine persoonallisuuksineen. Rohkea oman tiensä kulkija Disa uskaltaa jälleen uhmata sovinnaisia tapoja. Hän tutustuu sairaalassa olevaan Holgeriin, joka on menettänyt molemmat jalkansa ja haluaa vain kuolla. Disa yrittää väittää vastaan, sillä onhan niin paljon minkä vuoksi elää, mutta astuessaan ulos sairaalasta on kontrasti ulkomaailman ja sairaalan steriilin ympäristön välillä lähes liikaa:

Det finns så mycket att leva för, så sade hon. Men stämmer det?
Kontrasten mellan sjukhusets tysta, renskrubbade avdelningar och den ljumma, stimmiga sommarkvällen är så brutal att hon är tvungen att bita sig i läppen. Hur kan världen vara så grym?
Hur kan Holger ligga stympad i en metallsäng och vilja dö, när så många lyckliga unga människor just nu flanerar på stadens gator med armarna om varandra? (280)

Holgerin mukana teokseen tulee mustaa huumoria; seuraavassa kohtauksessa häntä uhataan pakkoruokinnalla.

”Snart blir det tvångsmatning”, säger den strängaste systern bistert. ”Ingen dör på min avdelning bara för att de själva så önskar.”
”Slangar i båda ändor, då”, säger Holger svagt. ”Jag kanske är som en daggmask, ni kan kapa mig var som helst och jag och slangarna sprattlar vidare.” (278)

Jääköön kertomatta, millaisen keinon Disa keksii Holgerin avuksi. Aino työskentelee kaupassa mutta saa sitten lisätyötä konekirjoittajana toimituksesta, jossa tehdään lehteä Hangosta lähtemään joutuneille. Aino käyttäytyy juuri niin ärsyttävästi kuin nuori kahdeksantoistavuotias rakastunut nainen vain voi. Hän tekee jopa yllätyskäynnin Berndtin luo esikuntaan ja valittaa, kun ei saa tältä riittävän usein viestejä ja sitten kun saa, analysoi joka sanan allekirjoitusta myöten:

Det är besynnerligt att en enkel underskrift kan göra ett avstånd värre än det redan är. Att skriva ut hela namnet, och inte använda sig av minsta lilla tecken på kärlek. Skillnaden mellan Berndt, och, till exempel, din B, är milsvid. Hälsningar är rent av rysligt. Varför inte tusen kyssar? (46)

Mutta Aino aikuistuu ja alkaa jopa tuntea myötätuntoa vuokraemäntäänsä kohtaan. Teoksen lopussa hän joutuu nuoren elämänsä suurimman haasteen eteen. Koskettavimmat hahmot ovat Hjalmar ja Sara, joilla pitkästä avioliitosta huolimatta on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Collins nostaa taitavasti esiin ihmisten väliset suhteet kaikkine ongelmineen, sen miten yksi väärällä hetkellä lausuttu sana voi kirpaista syvältä ja saada toisen suistumaan raiteiltaan. Hyvä esimerkki tästä on Ainon keskustelu rouva ja herra Söderlundin kanssa siitä, kuinka kiitollisia hankolaisten tulisi olla siitä, että he saavat asua Tammisaaressa. Hangosta tulleiden pakolaisten vastaanottaminen ja asuttaminen ei liene ollut sen helpompaa kuin karjalaistenkaan.

Karin Collins on kirjoittanut aiemmin kolme dekkaria, joita ei ole suomennettu (ks. esittely kustantajan sivuilta). Jostain syystä pidin tästä trilogian toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä; ehkä tuttujen henkilöiden matkaan oli nyt helppo solahtaa. Hanko miljöönä on kiinnostava ja vähemmän tunnettu sotakuvauksista, ja koska teoksissa liikutaan kotirintamalla, on näitä helppo suositella myös niille, jotka eivät sotaromaaneista välitä.

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd. Schildts & Söderströms, 2023. 391 s.

Teoksesta myös

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist

Hangöbon-lehti, jota Ainokin on toimittamassa, löytyy Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.

Lukemattomia (ja luettuja) ruotsinkielisiämme

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen aina pitänyt kielistä, mutta kuten monilla peruskouluikäisillä, ruotsi ei kuulunut suosikkeihini. Innostukseni ruotsin kieleen syttyi iltalukiossa, kiitos hyvän opettajan. Lopullisen sysäyksen kirjallisuudentutkimukseen ja sitä myöten ruotsin kieleen antoivat 2000-luvun vaihteessa kirjastovirkailijakurssilla luetut Lars Sundin romaanit. Tässä Ruotsalaisuuden päivän kunniaksi joitain poimintoja lukemistani ja lukujonossa olevista kirjoista.

Suomenruotsalaisia Pohjanmaalle sijoittuvia teoksia.

Jos ruotsinkielinen Pohjanmaa kiinnostaa, niin suosittelen Sundin ohella Ann-Luise Bertellin romaaneja. Heiman / Oma maa (2020, suom. 2021) on Oravaisten Kimon kylään sijoittuva hurmaava kertomus Elofista, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Lämpimällä huumorilla kerrottu elämäntarina valloitti myös suomenkieliset lukijat. Bertelliltä on ilmestynyt myös Vänd om min längtan (2016, suom. Ikävän jälkeen 2022) ja Glöm bort din saknad (2022, suom. Ikuinen kaipuu).

Samoille seuduille sijoittuu Annika Åmanin Lumpänglar (2022), joka perustuu tekijän samannimiseen näytelmään. Suomenkielinen Alma tulee töihin Oravaisten tekstiilitehtaalle vakaana aikomuksenaan tienata rahat Amerikan matkaan. Lumpänglar tarjoaa taitavaa henkilökuvausta, huumoria jos tragiikkaakin, ja on ehdottomasti niitä romaaneja, jotka pitäisi saada suomeksi. Teokselle on myös luvassa jatkoa, jota odotan innolla.

Maria Turtschaninoff on tunnettu Punaisen luostarin kronikoita -trilogiastaan eli Maresin vaiheita kuvaavista fantasiaromaaneistaan. Viime vuonna hän debytoi aikuisille suunnatulla episodiromaanilla Arvejord (2022, suom. Suomaa). Tapahtumapaikkana on Kokkolasta itään sijaitseva Nevabackan torppa, jonka sotamies Matts saa palkaksi palveluksestaan. Arvejord / Suomaa on taidokkaasti rakennettu, lumoava sukutarina, joka kulkee läpi vuosisatojen. Kirjailija puhaltaa henkilöhahmonsa eloon niin, että lukija uppoutuu jokaisen kohtaloon, vaikka luvun vaihtuessa vuorossa on jo seuraava sukupolvi.

Tällä hetkellä lukujonossa on kaksi suomenruotsalaista romaania. Mikael Forssin teoksesta Bortom mörkret (Scriptum 2023) kiinnostuin Ny tidissä julkaistun arvion myötä. Tässäkin yhtenä tapahtumapaikkana on Pohjanmaa ja ajankuvia muun muassa nälkävuosilta, Lapuanliikkeen ja jatkosodan ajoilta. Karin Collinsin Hos dig min längtan är förtöjd (Schildts & Söderströms 2023) on jatkoa teokselle Snart har sommarn blommat ut (2022, suom. Säilyt sydämessäin 2023). Nyt mennäänkin niin kauas Pohjanmaalta kuin voidaan, sillä teokset sijoittuvat Hankoon. Teokset kuvaavat sota-aikaa mutta keskiössä on kotirintama. Ensimmäisessä osassa eletään talvisodan aikaa ja toisessa välirauhan aikaa ja jatkosodan ensimmäistä syksyä. Hanko miljöönä on kiinnostava ja vähemmän tunnettu sotakuvauksista. Tämän ja hyvin rakennettujen henkilöhahmojen vuoksi suosittelen näitä teoksia niillekin, jotka eivät sotaromaaneista välitä.

Tässä linkki esittelemiini suomenruotsalaisiin teoksiin, mukana niin uutta kuin vanhempaa kirjallisuutta.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjoitan sinusta, Anni-täti, ja omasta kasvustani nuoresta aikuiseksi. Jotkut vuosiluvut ja lukumäärät olen tarkistanut kirjoistasi, mutta muuten olen pitäytynyt laajaan kirjeenvaihtoomme ja muistiini. Jos muistini jossakin kohtaa hieman horjuu ja kertoo asioista omalla tavallaan, kuulukoon se kertomukseen. Minullehan se on silloinkin totta. (7)

Hans Colliander vietti vuodesta 1966 useita kesiä Ahvenanmaalla Simskälan saaressa Anni Blomqvistin (1909–1990) luona. Tästä alkoi kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt kirjeenvaihto Myrskyluodon Maijan luojan ja Collianderin välillä. Teoksessa on runsaasti otteita kirjeenvaihdosta ja muistoja kesistä. Tekijä ikään kuin keskustelee Blomqvistin kanssa puhutellen tätä sinä-muodossa, mikä sopii yllättävän hyvin tällaiseen muistelutyyliseen kerrontaan.

Hans Collianderin teoksen Kesäpoika kansikuva.

Simskälaan ei poikettu noin vain. Kesäisin kulki yhteysalus, ja sillekin Ahvenanmaalle saapuva sai tulla monella linja-autolla ja lautalla. Talvisin odotettiin meren jäätymistä, jotta päästiin taas kulkemaan. Kirjeissä puhutaan arkisista asioista, kuten linnuista, joista Hans oli erityisen kiinnostunut, uskonnosta ja vanhoista tavoista ja tietysti myös nuorta askarruttavista asioista, kuten opiskelusta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Opettajaksi valmistuttuaan Colliander jopa haki paikkaa Ahvenanmaalta.

Blomqvistin elämänvaiheet eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, joten teos paikkasi aukkoa ja herätti kiinnostuksen lukea lisää. Anni Blomqvistin puoliso Valter ja vanhempi poika Tommy kuolivat maaliskuussa 1961 veneen kaaduttua kovalla tuulella. Tullakseen toimeen rakkaalla saarellaan Anni Blomqvist alkoi ottaa kesälapsia luokseen. Blomqvist menetti myöhemmin myös toisen poikansa Bengtin merelle. ”Olen ollut paljon yksin Bengtin aloitettua merivartiostossa, mutta nyt olen lopullisesti yksin”, kirjoittaa Blomqvist 28.6.1988.

Puolison ja pojan menetyksestä syntyi teos I stormens spår (suom. 1977 Meri yksin ystäväni) joka julkaistiin samana vuonna, kun Hansin ja kirjailijan kirjeenvaihto alkoi.

Et ollut vuonna 1966 vielä tunnettu kirjailija, vaan vaatimattomaan elämään ja kovaan työhön tottunut saaristolaisnainen [– –]. Kirjan luettuani vasta kunnolla ymmärsin, nuoren ihmisen tavalla, murhenäytelmäsi laajuuden. Moni seikka muistutti kodissasi vielä Valterista ja Tommysta, mutta surusi olit meiltä lapsilta peittänyt. Lähettämäsi uutuuskirjan mukana seuranneet saatesanat kertoivat enemmän: Suru väistyy mutta kaipaus jää. On vain kuljettava myrskyn jäljissä, jatkettava elämää kunnioituksena ja velvollisuutena niitä kohtaan, jotka meri on vienyt. (70)

Teos oli menestys niin ruotsiksi kuin suomeksi, ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi ensimmäinen Maija-kirja. Tekijä kertoo, kuinka Blomqvist kirjoitti keittiön pöydän ääressä epämukavassa asennossa muiden askareiden lomassa, ennen kuin taloon rakennettiin lisää tilaa.

Hans Collianderin Kesäpoika on lämpöä hehkuva tarina kahden eri-ikäisen ihmisen ystävyydestä. Collianderin aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa lintuja käsitteleviä tietokirjoja ja satukirjoja, ja myös tässä teoksessa on muutamia hänen kirjoittamiaan tarinoita.

Tarkistaessani Blomqvistin elinaikaa netistä huomasin koko ajan nähneeni kirjailijan sijaan mielessäni Åke Lindmanin tv-sarjasta tutun Maijan, jota näytteli Rose-Marie Rosenback. Tuhansien muiden tavoin ihastuin sarjaan jo silloin, kun se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa. Myrskyluoto-sarja on julkaistu kokoomateoksena (Gummerus 2017, 748 sivua) ja äänikirjoina Anniina Piiparisen lukemana (Gummerus 2021). Toivottavasti nämä saadaan myös ruotsiksi luettuina pian, sillä kiinnostusta varmasti olisi ilman uutta elokuvaakin, jonka ensi-ilta on jo tammikuussa 2024.

Anni Blomqvistin muistelmateokset Meri yksin ystäväni ja Muistojeni Myrskyluoto on julkaistu yhteisniteenä Myrskyluoto muistoissani 2007.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa. Warelia 2023. 104 s.

Ylen sivuilla Myrskyluodon Maijan uudesta filmatisoinnista.

Elokuvan traileri YouTubessa

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helvi var handplockad. Ung och formbar, med kvicka rörelser och duktiga fingrar. Ett praktexemplar. (29)

Helvi Lampinen on vain viidentoista, kun hänestä tulee piika Dahlmaneille. Hän on ripeä ja osaava tyttö, josta Signe-rouva kuvittelee voivansa muokata juuri sellaisen palvelijan kuin haluaa. Helvillä on kuitenkin omat suunnitelmansa, sillä hänelle pesti pankinjohtajan perheessä on vain keino päästä kaupunkiin ja tehtaalle töihin. Marianne Peltomaan teos Om detta talar vi inte (2022) sijoittuu vuosiin 1917–1922 kuvaten eri yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten monisäikeisiä suhteita. Henkilöistä kasvaa moniulotteisia hahmoja, jotka painivat niin sisältä kuin ulkoa tulevien vaatimusten kanssa. Esittelenkin teoksen sen värikkään henkilögallerian kautta.

Marianne Peltomaan teoksen Om detta talar vi inte kansikuva.

Signe on lapseton viisikymmentäkuusivuotias nainen, joka pitää kotinsa moitteettomassa järjestyksessä. Kun aviomies Henrik holhouslautakunnan kokouksessa lupautuu heikkona hetkenään antamaan kodin orvolle kuusivuotiaalle Alicelle, joutuu Signe tyrmistyksekseen sopeutumaan kasvattiäidin rooliin. Tuntojaan hän purkaa päiväkirjaansa. Seuraavassa otteessa Signe pohtii, miten puhua lapselle ja valita sanansa:

Hur talar man med ett barn? Hur talar man om sorg och förlust? Om vardagliga ting? Hur väljer man sina ord så de inte låter som kommandon eller obekväma försök till vänlighet?
Hur nalkas man ett litet barn och hur lär man sig umgås med det? Lär man sig någonsin?
Och hur i all världen blir man en…
Signe andades tungt. Hur kunde ord vara så svåra? Några bokstäver i en nedärvd följd, inget mer. Och ändå, alla dessa betydelser de bar med sig. Alla minnen ett enda litet ord kunde väcka av sådant hon för eviga tider sedan lämnat bakom sig. (147)

Päiväkirjaote vaihtuu Signen ajatuksiin sanojen vaikeudesta ja niiden kantamista merkityksistä; sanan ’äiti’ mor kirjoittaminen on lähes mahdotonta. Erityisesti Signen, Alicen ja Helvin suhteissa näkyy vaikeus kommunikoida ja se, miten pieni asia voi johtaa väärinkäsityksiin. Henrik on nainut itseään vanhemman naisen ja päässyt arvostettuun asemaan. Signen veli tehtaanjohtaja Ragnar Haglöf on kova, naisia hyväksikäyttävä mies, jota ystävyys Henrikiin hyödyttää mutta joka halveksii tämän heikkoutta. Ragnarin miniä Maria edustaa uuden sukupolven naisia, joille lasten synnyttäminen ja kodinhoito ei riitä. Suhde appeen Ragnariin on molemminpuolista hyväksikäyttöä.

Alice menettää äitinsä sairaudelle ja merikapteeni-isänsä merelle. Suhde vanhempiin on ollut lämmin, ja kanssakäymistä äidin kanssa ovat värittäneet tarinat ja sanoilla leikittely. Niinpä päätyminen etäisen Signen hoiviin on järkytys. Alice auttelee Helviä ruoanlaitossa, mutta myös Helvi suhtautuu tyttöön varautuneesti. Kun perhe lähtee kesäksi maalle, löytää Alice ikäistään seuraa. Hän kuitenkin salaa leikkitoverinsa, sillä Signe ei hyväksyisi työläistaustaista Irmaa.

Herkullisin hahmo on Signen iäkäs äiti Amalia, joka on jo vuosia maannut sängyssä tekemässä kuolemaa. Jo Signen syntyminen kaikkien niiden poikien jälkeen, jotka eivät jääneet eloon, on Amalian mielestä petos. Piikikäs Amalia ei kunnioita ketään. Kun Signe viimein vie Alicen vierailulle äitinsä luo, on molemminpuolinen vastenmielisyys tuntuvaa:

– När ska tant dö? [Alice kysyy]
– Alice!
Gumman brydde sig varken om frågan eller om Signes utrop. Hon stirrade på Alice med bleka ögon, medan läpparna jobbade. – – Rummet fylldes av det envisa ljudet och Signe tvingade sig att inte se bort. – – Sug smack, sug smack.
– –
– Jag berättade ju för mor att det är Henrik och min fosterdotter.
– Du har inga barn. Du är för gammal!
Det korta skrattet var hårt. Alice ryckte till igen, men så fick hon lust att skratta hon med. Fast då skulle väl tanten bli arg, så hon höll sig. (173–174)

Koulun aloitettuaan alkaa Alice käydä yksinkin vierailulla Amalian luona huolimatta tämän kuvottavasta tavasta maiskuttaa suutaan ja pahalle haisevasta huoneesta. Valokuva-albumien selailu tutustuttaa Alicen uuteen sukuunsa, ja tytön ja vanhuksen välille kasvaa jonkinlainen ystävyys.

Mielenkiintoisin ja vahvin hahmo on kuitenkin Helvi. Hänen kauttaan tuodaan esiin sisällissodan alkuvaiheen riemu ja usko työläisten asiaan, vankileirin hirvittävät olot ja sodan jälkeinen toisen asteen kansalaisuus. Sotaa itsessään kuvataan niukasti ja suuri osa teoksesta keskittyykin sodanjälkeisiin vuosiin. Vähäinen ja surkea ruoka, pesemättömyys, lihavat täit, joita osa söi nälkäänsä, ja suolisto-ongelmat vaikuttavat vielä leiriltä päästyäkin. Helvi raapii itseään, kun olemattomat syöpäläiset iskevät hänen kimppuunsa – nähtyään jäljet Helvin kaulalla antaa Signe tälle käsineet. Dahlmanien puoltava kirje auttaa Helviä pääsemään vapaaksi, mutta hän saa neljä vuotta ehdollista. Kiitollisuus Signeä kohtaan vaihtuu pian katkeruudeksi siitä, että hän on sidottu perheeseen pitkäksi aikaa.

Tänk att hon var så nöjd den där tiden efter lägren, när hon fått krafter tillbaka och kunde njuta av allt. Men det var då det och nu visste hon bättre. Nu visste hon att den var trälens tacksamhet, den som måste göra som andra sa. Så på det viset var det ingen större skillnad mellan fånglägret och att vara piga åt Dahlmans. (161)

Helvin tavoin Amalian piialla Outi Heiskasella on punainen tausta, ja hänen kohtalostaan annettaan pitkään vain vihjeitä ennen teoksen lopun paljastuksia. Peltomaa on kirjoittanut muun tuotannon ohessa rikosromaaneja, mikä näkyy taidossa kasvattaa jännitystä. Inget ljus i tunneln (2004, suom. Ei valoa tunnelissa 2005) oli ehdolla pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon saajaksi.

Teoksessa kohtaavat paitsi eri yhteiskuntaluokat ja aatteet myös ruotsin- ja suomenkieliset. Jälkimmäisiä edustavat Helvi ja Outi, mutta silti teoksessa on vain muutamia suomenkielisiä sanoja. Olisin toivonut, että kirjailija olisi tuonut enemmän esiin kielellisiä eroja – nyt Helvi vaikuttaa liiankin osaavalta, vaikka hankaluus lukea vaikeampaa ruotsia mainitaankin. Om detta talar vi inte päättyy tavalla, joka saa odottamaan jatkoa. Lisäksi Peltomaan hahmot ovat kuin omiaan näyttämölle tai valkokankaalle. Kirjailijan aiempaa tuotantoa on käännetty suomeksi, ja myös tämä romaani ansaitsisi tulla suomennetuksi.

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte. Scriptum, 2022. 375 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Hufvudstadsbladetissa 10.1.2023, kirj. Ylva Perera (vaatii kirjautumisen, luettavissa kaksi vuotta kirjastossa ePressin kautta)

Freja Rudels kirjoittaa Åbounderrättelser-lehdessä 20.12.2022 teoksesta otsikolla ”Kärlekslöshetens arv väger tyngre än krigets i Peltomaas roman”. Rudels kiittää tarkkaa psykologista kuvausta.

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist

Karin Erlandsson: Alla orden i mig

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ihastuin Karin Erlandssonin Taru silmäterästä -sarjaan niin, että kirjoitin siitä tammikuussa 2022 kaksi postausta, joista toinen käsitteli teosten sisältöä ja toinen kieltä ja kääntämistä. Sen jälkeen olen lukenut / kuunnellut muitakin hänen teoksiaan: Missdåd (2016, Kuolonkielot), Hem (2022, Koti). Nyt vuorossa oli 2019 ilmestynyt Alla orden i mig, jossa Erlandsson kertoo kirjoittamisesta. Aihe kiinnostaa ja olen blogissani arvioinut myös muita kirjoittamiseen liittyviä teoksia (Anneli Kanto: Kirjoittamassa / Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä: kaikki tärkeä kirjoittamisesta).

Karin Erlandssonin teoksen kansikuva.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu esseistä ja toinen osa kirjoituspäiväkirjamerkinnöistä. Kyse ei varsinaisesti ole kirjoitusoppaasta, mutta lukija saa kyllä koko joukon hyviä neuvoja. On valittava kirjoittaminen ja torjuttava kaikki (teko)syyt olla kirjoittamatta: ”Har man bestämt sig för att skriva är allt som håller en från skrivandet ursäkter, goda och mindre goda, men icke dess mindre ursäkter.” (17) Karin Erlandsson on valinnut kirjoittamisen, sillä kirjoittaminen tekee hänestä eheämmän: ”Allt det sneda i mig blir rakt då jag skriver.” (120)

Erlandsson kirjoittaa listoja ja suunnittelee kirjoitusaikataulun, johon laskee montako sanaa päivässä on kirjoitettava, jotta raakaversio olisi valmis tiettynä päivänä:

När jag räknat ut hur många ord jag måste skriva per dag för att vara färdig den bestämda tidpunkten gör jag ett schema, och så håller jag mig till det. På dagens schema står det 1000 + 1000 + 500 + essä. Inget är ännu överstruket. Jag älskar att stryka över. (68)

Kirjoitan itse tieteellisiä ja yleistajuisia tekstejä kirjallisuudesta, mutta tunnistan silti niin monissa kohdin itseni: teen listoja ja aikatauluja ja kuinka ihana onkaan merkata tehtävä suoritetuksi. Tosin Erlandssonin kirjoitustahtiin en yllä, sillä hänelle 2000 sanaa päivässä on vähän. Allekirjoitan myös sen, mitä Erlandsson sanoo ensimmäisen version kirjoittamisesta: se on hirveää, on vain vuodatettava tekstiä, vaikka jälki on surkeaa. Sen jälkeen menee aikaa tekstin työstämiseen, mutta työ on helpompaa, koska on jotain mitä muokata.

Päiväkirjamerkinnöissä lukija pääsee lähelle kirjailijan arkea ja rutiineja, joihin siis kuuluu lähes pakonomainen itse asetetun tavoitteen saavuttaminen päivittäin. Teos antaa kaunistelemattoman kuvan kirjailijan arjesta, johon kirjoittamisen ohella kuuluu perhe ja päivätyö sanomalehdessä, silloin kun ei ole apurahaa. Kirjailijantyöhön kuuluu myös julkisuus – kirjamessut, esiintymiset ja muu sellainen – mutta suurimmaksi osaksi työ on yksinäistä puurtamista, ja juuri siitä Erlandsson nauttii eniten –  villapaidassa ja collegehousuissa miehen ja lasten lähdettyä töihin ja kouluun. Oli ilo lukea, miten Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) syntyi ja miten hänen poikansa auttoi sen maailman nimeämisessä. Kun teos voitti kirjoituskilpailun, Erlandsson iloitsi 5000 euron palkkiosta mutta eniten siitä, että sai mahdollisuuden palata luomaansa maailmaan. Mielestäni kirjailijan luomisen riemu välittyy lukijalle, sillä teos lumoaa aikuisenkin. Myöhemmin Pärlfiskaren sai Runeberg Junior -palkinnon ja oli myös Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas (kuten myös sarjan neljäs osa Segraren ja 2022 ilmestynyt Hem).

Ja lopuksi kolme ohjetta (s. 112), jotka Erlandsson kirjaa ylös saadakseen itsensä kuntoon pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen (ja jotka itse olen usein kirjoittanut lähes samoin sanoin kalenteriini, kun olen tehnyt suunnitelmia alkavalle vuodelle):

  1. stärka kroppen, framför allt axelpartiet
  2. stärka anden genom att gå i kyrkan
  3. stärka intellekt genom att läsa

Eli vähän laajemmin: huolehdi fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja lue viisastuaksesi. Voiko parempaa elämänohjetta olla?

Karin Erlandsson: Alla orden i mig. Schildts & Söderströms. 2019, 206 s.

Teoksesta on laaja arvio Lysmasken-sivustolla (Kiiltomato), kirj. Åsa Stenvall-Albjerg

Svenska Ylen sivuilla Elin Willows kirjoittaa teoksesta otsikolla Naket och otyglat om skrivande

Helsingin Sanomissa Suvi Ahola esittelee Erlandssonin teoksen ohella muita kirjoittamista käsitteleviä teoksia.

Ulrika Hansson: Jaktlaget

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten ihmeessä tätä teosta ei ole suomennettu? Ulrika Hanssonin Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2021 ja sai ylistäviä arvioita. Teoksen nimenä Jaktlaget (metsästysseura, -porukka) ei alkuun tuntunut kovin houkuttelevalta, niinpä olinkin positiivisen yllättynyt vetävästä tarinasta ja psykologisesti tarkasta henkilökuvauksesta.

Ulrika Hanssonin romaanin Jaktlaget kansikuvassa on ranta ja naurulokkeja.

Teos alkaa kuvauksella happamasta ja pistävästä hajusta, joka pian taas pilaa alkavan kevään.

Om några månader kommer lukten att slå emot honom direkt. Sur och frän. Ammoniak. Han lutar sig mot den röda husväggen. Så har han stått många tidiga vårar och följt dem med blicken, när de böljar fram över sjön som ett stort vitt lakan. De flaxar planlöst medan de skränar och hånskrattar.
[– –]
De kommer alltid i april, som en lantlig karikatyr av Hitchcocks fåglar. Kring den tjugonde juli drar de vidare som ett rövarband som obekymrat lämnar förstörelse efter sig.

Tuhannet naurulokit valtaavat Langsjön joka kevät. Järvessä ei voi uida, rantasauna peittyy lokkien jätöksiin ja lintujen kirkuna raastaa hermoja. Bengt on yksi eniten ongelmasta kärsivistä. Koska laji on suojeltu, ja viranomaiset nostavat kätensä pystyyn, alkaa Bengt varovasti kysellä metsästysseuralaisilta, ketkä olisivat valmiita tekemään asialle jotain. Vaimo Solveig on mukana toteuttamassa suunnitelmaa.

Bengtin ja Solveigin ohella teoksessa seurataan Ingerin ja Christerin elämää. Christer kohtelee sekä vaimoaan että poikaansa alistavasti. Inger vertaa miestään kellotapulin edessä seisovaan vaivaisukkoon: ”Han är som fatigubbi vid klockstapeln, brukar hon tänka. Lika tom i blicken, lika träaktigt innanmäte.” Takaumana kerrotaan kohtaus, jossa Christer pakottaa yksitoistavuotiaan Johanin vedessä liian syvälle eikä päästä ylös pojan kasvavasta paniikista huolimatta. Bengt puuttuu asiaan, ja hänestä tuleekin Johanille läheisempi kuin isästä. Nyt Johan on jo aikuinen, ja Inger näkee voivansa irrottautua ahdistavasta avioliitosta. Christer vastustaa suunnitelmaa lokkien tappamisesta, mutta miten estää häntä kertomasta asiasta viranomaisille?

Teoksessa on myös huumoria, joka paljolti nousee dialogista. Erityisen herkullisesti on kuvattu seurakunnan järjestämän kiitollisuuskurssin ohjaaja ja osallistujat. Seuraavassa viitataan myös kylään yhteisönä, jossa on hyvät ja huonot puolensa.

”Tja, vad är jag tacksam över”, säger Bodil och kliar sig i bakhuvudet med stora rörelser, så som Inger bara brukar se män göra. ”Det mesta av det som redan blivit nämnt, antar jag. Och så är jag tacksam över att vara så privilegierad att jag kan gå en tacksamhetskurs på min fritid [– –] Inger får plötsligt svårt att hålla sig för skratt. Bodil märker det och ger henne ett litet snett flin.
Turen går vidare. ”Ja … att odla, rädisor och sånt”, mumlar Inger. ”Och goda vänner är bra”, det låter bättre i plural fastän det egentligen är Tora det är frågan om. Vet de att hon helst bara umgås med Tora? ”Och min son, förstås”, avslutar hon. De andra ler. Hur mycket vet de om henne, om Christer? Hur mycket har de småpratat om dem över en kopp kaffe? Byn är både stor och liten.

Dialogia värittää murre, jossa kuuluvat Pohjanmaan ruotsin lyhyet vokaalit – kuten tervehdyksenä toistuvassa ”Hej bara!” – ja diftongit. Ainakin minun korviini tekstiä tulkitsee onnistuneesti näyttelijä ja ohjaaja Christian Sandström. Tässä muutama poiminto murteellisista ilmaisuista:

Nu far vi heim å sova.
Aldä veit man.
”Ja veit int! Hur fan sku ja veta hä?”

Teoksen lopussa Hansson kertoo kaiken muun olevan mielikuvituksen tuotetta mutta ”miljöön, mentaliteetin ja lintuinvaasion” olevan totta ja koskevan hänen kotipaikkakuntaansa Teerijärveä. Ja toden totta, aiheesta löytyy runsaasti artikkeleita; Yle uutisoi kesällä 2017, että viisi vuotta aiemmin tehdyt ruoppaukset olisivat ratkaisseet pitkään jatkuneen ongelman.

Hanssonilta on ilmestynyt jo toinen romaani Fannys väg (2022), jossa Fanny ja hänen 12-vuotias poikansa muuttavat Helsingistä Pohjanmaalle, koska poikaa kiusataan koulussa. Vaikka koulukiusaaminen aiheena tuntui ankealta, otin teoksen kuunneltavaksi, koska Pohjanmaa miljöönä kiinnostaa ja odotan vähintään yhtä kiinnostavaa ihmiskuvausta kuin esikoiselta.

Ulrika Hansson: Jaktlaget. Schildts & Söderströms, 2020. Lukija Christian Sandström. (315 s.)

Teoksen arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Lasse Garoff

Tekijän haastattelu Kyrkpressenin sivuilla, kirj. Emelie Wikblad

Arvio Horisont-julkaisussa, kirj. Mikaela Sonck

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joka suuntaan kulkee lankoja
juuria joita en eläessäni huomannut
sinä ikään kuin seisoit tiellä
Mutta nyt ne näkyvät selvästi, kristallinkirkkaina
nyt, kun olen vanhin
ja minun kuuluu
pidellä langoista
kunnes on seuraavan sukupolven vuoro (12)

Trådar sträcker sig åt alla håll
rötter jag aldrig blev varse då du var med
du stod liksom i vägen
Men nu syns de tydligt, lysande klara
nu, då jag är äldst
och är den som ska fortsätta
hålla i trådarna
tills nästa generation tar över (12–13)

Upeasta Punaisen luostarin kronikoita -trilogiastaan tunnettu Maria Turtschaninoff debytoi aikuisille suunnatulla teoksellaan Suomaa (Arvejord). Suomaa on episodiromaani, joka kuljettaa tarinaansa viidellä vuosisadalla 1600-luvulta 2000-luvulle. Tapahtumapaikkana on Kokkolasta itään sijaitseva Nevabackan torppa, jonka sotamies Matts saa palkaksi palveluksestaan. Matts Mattsinpoika Nevabackasta alkaa sukutarina, joka kulkee läpi vuosisatojen seitsemässätoista tarinassa päättyen Stinaan, joka miettii mitä tekisi perimälleen talolle: ”Hylätty maatila. Ja maatila, joka on hänen. Hän saa vapaasti valita.”

Taidokkaasti rakennettu, lumoava kudelma ihmiskohtaloita

Suomaan tarinoissa on jotain maagista. Jo Nevabackan suvun syntymä on kuin vanhasta sadusta. Matts haluaa ojittaa torpan lähellä sijaitsevan nevan, mutta kun hän ryhtyy työhön, hänelle ilmestyy unessa olento, joka elehtii torjuvasti. Matts ymmärtää, ettei saisi koskea suohon mutta jatkaa raivaamista. Kolmannella kerralla olento ilmestyy uhkean neidon muodossa ja makaa Mattsin kanssa. Seuraavana keväänä neito tuo pojan, jonka lupaa Mattsille, jos tämä vannoo jättävänsä suon rauhaan. Näin Henric jää Mattsille. Pakanalliset tavat ja uskomukset vaikuttavat ihmisten elämässä kristinuskon rinnalla, toisinaan rinnakkaiselo on sopuisaa, toisinaan myrskyisempää. Vähitellen uskomukset hiipuvat mutta kokonaan ne eivät häviä moneen sataan vuoteen – vai häviävätkö lainkaan?

Suomennoksen nimi Suomaa viittaa tilaa ympäröivään luontoon, kun taas alkuteoksen nimi Arvejord (perintömaa) viittaa enemmän tilan periytymiseen suvussa. Käännös on hyvä, sillä metsien, kasvien, lintujen ja muiden eläinten ja tietysti suon kuvailulla on teoksessa suuri rooli. Molempien nimien voi ajatella viittaavan ihmisten luontosuhteeseen. Tilan lähellä olevasta suosta kasvaa myyttinen paikka, joka houkuttelee kauneudellaan mutta myös hukuttaa varomattoman kulkijan. Ja taidettiinpa sinne muutamissa tarinoissa ohjata tahallisestikin ikäviä tyyppejä.

Proosarunoa, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä…

Suomaa alkaa ja päättyy proosarunoihin, ja siinä välissä on niin aikuisten kuin lasten, naisten ja miesten näkökulmasta kerrottuja tarinoita. Yksi luku koostuu päiväkirjamerkinnöistä, toinen kirjeistä. Alun sitaatissa puhutaan langoista ja juurista, jotka puhuja huomaa vasta nyt kun itse on suvun vanhin. Näiden lankojen ja juurien lukija voi kuvitella kurottuvan tarinasta toiseen, kun sukupolvet vaihtuvat, mutta aina joku tai jotkut edellisen tarinan hahmot siirtyvät uuteen tarinaan. Lukijana nautin siitä, että kaikkea ei ollut kerrottu auki, vaan sain itse yhdistellä tarinoita toisiinsa ja arvuutella kenen kautta sukusaaga jatkuu ja päätellä vihjeistä, missä ajassa liikutaan. Luvussa ”Vahinkoeläimiä” eletään sisällissodan jälkeisiä vuosia. Ottilian äiti on lähtenyt ja jättänyt tytön sukulaisten hoiviin. Ottilia selittää vaarille tarvitsevansa kunnon ruokaa:

Äiti sanoo, että minä tarvitsen maitoa ja kunnon ruokaa. Sen takia hän haki minut pois lastenkodista. Se oli koti vellisodassa isättömiksi jääneille.
Veljessodassa, vaari korjasi. (249)

Jag behöver mjölk och bra mat, det säger Mor. Det var därför hon hämtade mig från barnhemmet. Det var ett hem för faderlösa efter brödkriget.
Brödrakriget, sade morfar. (248)

Vellisota on hauska oivallus kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomilta. Sjöblom kääntää ruotsin lisäksi englannista, ja hän sai kirjallisuuden valtionpalkinnon 2021. Toisinaan hyvä käännös edellyttää enemmän muutoksia, jotta teksti toimisi uusille lukijoille. Samassa tarinassa vaari laulaa Ottilialle tuttua ”Tuu tuu tupakkirullaa”, jota äidilläkin oli tapana laulaa ja joka sai Ottilian nukkumisen sijaan miettimään, ”mikä se sellainen tupakkirulla on” (252). Alkuteoksessa laulu kertoo maasta, jossa on maitoa, voita ja sokeria, ja niinpä Ottilialle tuli nälkä ja äidin oli tehtävä voileipä.

”Leipää ja kiviä” otsikoitu tarina kuvaa proosarunon keinoin 1860-luvun nälkävuosia. Jakobin ja Magdalenan (nimi paljastuu seuraavassa tarinassa) tutustumisesta kertovat osat on nimetty ”LEIPÄÄ” ja taistelusta nälkää vastaan kertovat osuudet ”KIVIÄ”. Kertomuksen alussa Jakob tuo valitulleen vehnäleivän, mutta tämä hautaa sen uhrikiven alle, koska pelkää, että siihen on lisätty jotain, joka saisi hänet rakastumaan eikä hän halua sitä vielä seitsemäntoistavuotiaana. Samalla sivulla otsikon KIVIÄ alla Magdalena haluaisi hukuttaa itsensä ja lapsensa.

LEIPÄÄ

Toisella tapaamisella Jakob antoi minulle
nisupitkon.

Hän oli käynyt kaupungissa markkinoilla ja
ostanut nisun vain minulle. – –

En maistanut siitä muruakaan.

KIVIÄ

Voisin kävellä Skogsperänlammelle ja täyttää taskut kivillä ja kahlata veteen ja sitten kaikki
olisi ohi. (184)

BRÖD

Jakob gav mig ett vetebröd andra gången vi träffades.

Han hade varit inne i staden på marknad och köpt ett vetebröd bara till mig. – –

Inte en smula av brödet smakade jag.

STEN

Jag kunde gå upp till Skogsperäträsket och fylla fickorna med stenar och vada ut och sedan skulle det vara över. (182)

Tarina päättyy runolliseen toteamukseen: ”Kerran rakkaani antoi minulle nisupitkon joka oli leivottu hienoimmasta vehnästä.” / ”En gång gav mig min älskade ett bröd av finaste vete.” Mutta sitä ennen on katoa, hätäleipää, kylmää ja lasten nälkäisiä suita, ”ammottavia mustia nälkäisiä aukkoja”. Tarina on yksi koskettavimmista nälkävuosien aiheuttaman kärsimyksen kuvauksista, mitä olen lukenut.

Maresi-romaaneissa pääosassa ja kertojina olivat naiset, ja teoksissa käsiteltiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (arvioni teoksista 20.8.2020) . Suomaassa myös miehet pääsevät ääneen mutta naisten asema tyttärinä ja vaimoina ja isoäiteinä nousee esiin monissa tarinoissa.

Vaikka sukupolvien vaihtuessa korostuu ihmiselämän katoavaisuus, on teos jollain oudolla tapaa lohdullinen. Elämän jatkumiseen viittaa myös Mikael Wiehen laulusta Ska nya röster sjunga poimittu motto 2000-luvulle:

Vain yksi seikka varmaa
on täällä päällä maan:
se, mikä kerran päättyy,
se alkaa uudestaan.
Sä vaikka vanhenetkin
ja vaientuu sun huulet,
niin silti jostain kaukaa
jo uudet äänet kuulet. (327)

En enda sak är säker
Och det är livets gång
Att allting vänder åter
Att allting börjar om
Och fastän våra röster
Ska mattas och förstummas
Ska nya röster sjunga
Ska nya röster sjunga (327)

Kuuntelin teoksen ensin ruotsiksi äänikirjana – suosittelen, sillä lukijana on Maria Turtschaninoff itse.

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suom. Sirkka—Liisa Sjöblom. Alkuteos Arvejord (Förlaget). Tammi, 2022. 371 s.

Teoksesta lisää:

Blogeissa Tuijata ja Leevi levitoi

Svenska Yle (kirj. Marit Lindqvist)

Boktuggin sivuilla kirjailija kertoo kirjoitusprosessin olleen aivan erilainen kuin aikaisemmissa teoksissa, koska Suomaa vaati paljon taustatutkimusta. (kirj. Anna Von Friesen)

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hän säntäsi palavasta Vaasasta tuli tukassaan ja juoksi yli kumpujen ja kukkuloiden, läpi soiden ja metsien, yli jokien ja virtojen, halki kummitusöiden ja nälkäpäivien. Mutta aina yhdessä Kajsan ja Fin kanssa, jotka juoksivat hänen kanssaan koko matkan läpi Suomen aina Suomenlahden rantaan asti. Siellä he pysähtyivät. Ja siellä seisoi Valentin Nyström, Suomen kaartin tarkk’ampuja. Isä. Ja kysyi: ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?”

Ulla-Lena Lundbergin romaanin Liekinkantajat vauhdikas alku toi mieleen Lars Sundin romaanit, etenkin tutkimani Siklax-trilogian (saman huomion tekee myös Egil Green, joka viittaa Sundiin Östnylandissa julkaistussa arviossaan). Romaani alkaa Vaasan palosta 1852 ja ulottuu sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tärkeimmässä roolissa on yllä olevassa sitaatissa paloa pakeneva Betty ja hänen tyttärensä Olga, joka tarinaa kertoo.

Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat kansikuva.

Palon jälkeen töitä on haettava muualta, sillä kotona on jo liikaa ruokittavia. Niinpä Vöyriltä lähtee viisi nuorta naista kävellen kohti Helsinkiä. He yrittävät pysytellä mahdollisimman pitkään rannikkopitäjissä, koska yksikään ei osaa suomea. Viidestä tytöstä kolme pääsee Helsinkiin asti, hekin ryvettyneinä ja Betty niin sairaana, että hädin tuskin pysyy pystyssä. Mutta perillä he kohtaavat Suomen kaartin sotilaan Valentin Nyströmin, joka on nähnyt Bettyn unissaan eikä hätkähdä tämän surkeaa olemusta. Betty hoidetaan terveeksi ja hän saa piian paikan. Bettyn ja Valentinin seurustelun keskeyttää Krimin sota. Valentinin sotaan lähtö on vauhdikkaasti ja humoristisesti kuvattu. Miehet lähtevät hurraa-huutojen säestämänä reippaasti marssien kohti itää, mutta erilaiset sotataudit romahduttavat pian miesten määrän ja innon. Takaisin palaa vain rippeet surkeassa kunnossa.

Kun sitä yrittää jälkeenpäin kertoa, siitä tulee tapahtumien ja paikkojen kuravelliä, hirveää sadetta ja loputonta marssimista ennen kuin ollaan edes puolimatkassa kohti turkkilaisten maarajoja. (53)

Huhu oli kiitänyt palaajien edellä henki kurkussa ja kertonut, ettei kaartista ollut jäljellä juuri ketään ja nekin jotka tulivat näyttivät ihan ruumiilta. (76)

Valentin saa takaisin entisen ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa, kun hän askartelee Olgalle sulhastaulun erivärisistä paperiarkeista:

Hän leikkaa puihin lehdet ja aitaan kapeat säleet. Hän leikkaa itselleen Suomen kaartin uniformun, hän leikkaa rintaan kultanapit ja mitalit. Hän leikkaa Bettyn tukan kauniille nutturalle, leikkaa hänelle taivaansinisen leningin, jonka hame on leveä – –. (78–79)

Tätä taulua lukija saa ihastella teoksen kansikuvassa, joka on Per-Ove Högnäsin käsialaa.

Lundberg on tyylitaituri, ja esimerkiksi Ahvenanmaan talonpoikaispurjehdusta kuvaavassa trilogiassa (Leo, Suureen maailmaan, Mitä sydän halajaa) tyyli vaihtuu joka osassa. Nyt hän leikittelee eri tyyleillä saman teoksen sisällä: mukana on useita näytelmällisiä osia, joissa repliikin alussa mainitaan puhuja ja joissa toiminta ja tunteet ovat hakasulkeissa. Seuraavassa kohtauksessa Olga käy Karin-tyttärensä kanssa vastahakoisesti vierailulla miehensä vanhempien luona:

Tämä (isoisä Borgstedt) hörähtää: ”Kappas vain, Kappas vain.”
Olga: Karin, sano päivää isoisälle.
Pikku Karin: Päivää ihoihä.
Ukko Borgstedt: Sehän hyvin suju. – –
Nainen: [viittaa eteiskamariin. Avaa oven. Hapan, ummehtunut ilma.]
Pikku Karin [vetäytyy taaksepäin].
Olga [astuu sisään, pitää Karinia tiukasti otteessaan. Löyhkässä makaa] Borgstedtska [tihrustaa heitä peloissaan]. (183–184)

Näytelmällisyys näkyy myös rakenteessa, sillä teos jakautuu kolmeen osaan (I Betty ja Valentin, II Olga ja Robert, III Karin ja Gunnar) ja jälkinäytökseen. Tekstin joukossa on myös kirjeitä ja pikakirjoituksella, joka tuolloin oli uusi taito Suomessa, kirjattuja keskusteluja. En malta olla ottamatta muutamaa esimerkkiä murteen käytöstä. Alun sitaatin lause ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?” kuuluu alkuteoksessa näin: ”Är tu ten flickon som jag har skåda i dröömin?” Edellisen keskustelun neljä ensimmäistä riviä puolestaan seuraavasti:

Han småskrattar: ”Si på bara. Si på bara.”
Olga: Karin, säg Guda farfar.
Lilla Karin: Guda Affa.
Borgstedt: Det var myky goda.

Lundbergin kieli on, kuten aina, yhtä nautittavaa. Leena Vallisaari, joka on kääntänyt Lundbergin aiemmatkin teokset, suomentaa taidolla aina murteita ja vanhahtavia sanoja myöten.

Toisessa osassa kuvataan Olgan ja Robert Borgstedtin tutustumista ja avioliittoa. Heidän esikuvinaan ovat aidot liekinkantajat Olga ja Robert Rostedt. Pääosaan nousee Espoossa sijaitseva Finnsin kansanopisto, jonka rehtorina Robert toimii. Työnjako on perinteinen: mies huseeraa julkisella näyttämöllä ja nainen pääasiassa kotona, tosin Olga myös opettaa Finnsissä. Lundbergin naishahmot eivät kuitenkaan koskaan ole mitään ansarikukkasia, etenkin Olgassa on samaa vahvuutta kuin Marsipaanisotilaan Marthassa ja Finlandia-palkitun Jää-romaanin Monassa.

Romaanin kolmas osa keskittyy Kariniin ja tämän sulhaseen Gunnar Helléniin. Kun sisällissota syttyy, pakenee Olga sisarensa Idan ja Karinin kanssa Tammisaaressa sijaitsevaan Hallbergan kartanoon, jossa Gunnar on tilanhoitajana. Ruotsiin sotaa pakoon lähtenyt omistaja on jättänyt Gunnarin huolehtimaan tilasta. Karinin ja Gunnarin rakkaus kukoistaa keskellä sotaa: ”He vaihtavat katseita, hymyilevät, ojentavat kätensä, silittävät poskea, pikku suukko kun kukaan ei näe – –.” (327) Viimein ”tantat” menevät nukkumaan ja Karin pääsee hiipimään Gunnarin luo. Tällaista nuorten ihmisten onnea ja valoisuutta keskellä hirvittävää sotaa Lundberg on kuvannut aiemmin esimerkiksi Marsipaanisotilaassa.

Ihminen voi olla onnellinen, vaikka sisällissota kiihtyy ja leviää kuin kulovalkea. Ei ole tietämätön, puhuu toisten ihmisten kanssa, saa vähä vähältä tietää tapahtumista. Siitä huolimatta on onnellinen. Kuulee ihmisistä joita murhataan, ja sitten kaikkein kauhein, heidän läheisen Finnsin-ystävänsä, kievarinpitäjä Löfmanin murha. Hänen luokseen tehtiin kotietsintä ja löydettiin kätkettyjä aseita. Ja vaikka Löfman on viety metsään ja ammuttu, on toisella tasolla sittenkin onnellinen. (328)

Gunnarin on luovutettava punaisille hevosia, lehmiä ja elintarvikkeita, mutta hän puhuu ”paksuimmalla espoolaiskorostuksella” ja neuvottelee yrittäen pitää vaatimukset kohtuudessa. Sodan jälkeen elämä jatkuu, eikä Karinin ja Gunnarin yhteiselosta puutu ongelmia, kuten ei puuttunut Olgan eikä Bettyn elämästäkään.

Lundbergin hahmoista kasvaa aitoja, elämänmakuisia henkilöitä, vaikka kolmen sukupolven elämänkohtaloista olisi riittänyt aineksia useampaankin romaanin. Kuuntelin teoksen ensin ruotsinkielisenä äänikirjana (lukijana Stina Engström), ja kuunnellessa näytelmälliset osat tuntuivat hiukan puuduttavilta. Teoksella on vahva todellisuuspohja ja kuten usein taustalla on kirjailijan suvun tarinoita ja jäämistöä. Jälkisanoissa Lundberg nimeää muutamia lähteitä, kuten Nyströmin muistiinpanot Krimin sodasta ja sukunsa hallussa olevan Olgan ja Robert Rostedtin kirjekokoelman, jonka Ulla Olin on työstänyt tutkielmaksi Olga ja Robert Rostedt, två folkhögskoleöden (1991).

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (alkuteos: Lyser och lågar). Suom. Leena Vallisaari. Teos & Förlaget, 2022. 394 s.

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Arla Kanerva). Lue myös laaja Antti Majanderin laaja artikkeli kirjailijasta ja teoksen taustoista.

Arvio Svenska Ylen sivuilla (kirj. Marit Lindqvist)

Arvio Hufvudstadsbladetin sivuilla (kirj. Pia Ingström)

Arvio Kirjareppu-blogissa

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »