Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli

Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta lapsikuvauksia ei montaa löydy. Anna Bondestamin jo vuonna 1946 ilmestynyt vuoden 1918 tapahtumia Pietarsaaressa kuvaava Klyftan (suom. Kuilu, 1967) lienee yksi ensimmäisistä. Teos hakee yhä vertaistaan, sillä niin uskottavasti Bondestam kuvaa kymmenvuotiaan Rutin pelkoa ja ahdistusta (ks. teoksen esittely tässä blogissa).

Siivetön enkeli on meriromaaneistaan tunnetun Eino Koivistoisen vuonna 1962 julkaistu teos sisällissodan loppuvaiheista. Teos sijoittuu Viipuriin ja kuvaa lähinnä lasten näkökulmasta kaupunkilaisten kohtaloita ennen ja jälkeen valkoisten tulon. Peltolan perheen isä liittyy kaupungin puolustajiin korjatakseen sen, että vanhin poika Viljo taistelee valkoisten joukoissa. Nuorimmaisen Aapon ja naapurien lasten sotaleikit johtavat toisinaan traagisiin seurauksiin.

Aapoa painaa salaisuus, jonka hän kuitenkin paljastaa ystävilleen: Viljo on haavoittunut ja piilottelee kotona. Tieto ei kauaa pysy salassa. Liisa kertoo sen äidilleen, kun tämä yrittää selvittää, miksi lapset olivat laittaneet ansan aseesta ja tappaneet vahingossa naapurin Topi-pojan. Lapset olivat pelästyneet ulkona ammuskelevaa naissotilasta, ”reikäpoikaa”, ja asettaneet haulikon laukeamaan ovea avattaessa. Liisan äiti, omahyväinen rouva Holopainen, ei halua juoruta, mutta kertoo asian Topin äidille, kiukkuiselle ”Dahlqvistin eukolle”, tietäen, että tämän kautta asia menee punaisten korviin. Jo samana iltana punakaartilaiset hakevat Viljon kuulusteltavaksi. Viljon kohtalo paljastuu, kun äiti tulee itkien kotiin ja kysyy Aapolta, olisiko hänellä ikävä veljeään, jos tämä ei tulisi enää takaisin.

Kertomus Topin kuolemaan johtavista tapahtumista sisältää Koivistoisen teoksen toistuvat teemat: lasten pelko taistelujen keskellä, vaaralliset leikit ja ymmärtämättömyys sekä aikuisten opportunismi ja petturuus. Tapahtuma saa vielä tragikoomisen käänteen, kun Aapo ja Aki kuulustelevat äidilleen kielinyttä Liisaa halkovajassa. Liisa on sidottu ja hänelle on laitettu suukapula. Hänen esiliinansa taskusta löytynyt paperinpala ei kelpaa jäsenkirjaksi.

”Väärennetty”, sanoi Aapo tutkittuaan lappua. ”Tähän on piirretty pupujussi.”
Väärennetty punakaartin jäsenkirja”, lisäsi Aki ankarasti. ”Onko sinulla kätkettyjä aseita?
Liisa pyöritti tarmokkaasti päätään.
”Se valehtelee”, sanoi Aki. ”Ne valehtelevat aina.”
– –
”Nappi otsaan tai jäsenkirja naulalla päähän.”
”Ammutaan se tykillä.”
”Tykillä?” ihmetteli Aki. ”Missä sinulla semmonen on?
”Tehdään kiväärinpatruunasta.” (32–34)

Liisalle on käydä huonosti, vaikka hän yrittääkin lahjoa pojat karamelleilla. Suuremmalta vahingolta vältytään vain, koska äiti huutaa Liisaa syömään ja keskeyttää poikien toimet.

Teoksen aikuiset ovat jossain määrin tyypiteltyjä hahmoja. Ainoastaan Peltolat ovat moraalisia toimijoita, jotka pysyvät mielipiteidensä ja arvojensa takana. Suutari Satela, kauppias Miettinen ja tämän rouva sekä Peltoloiden taloon puoliväkisin asumaan tunkeutuva vanha pariskunta vaihtavat toimintatapaa, puolta ja mielipidettä olosuhteiden mukaan. Etenkin Satela, joka muuttuu punikista hetkessä valkoisten tukijaksi, on lähes karrikoitu esitys takinkääntäjästä. ”Milloin hän on tehnyt kääntymyksen? – – Tapahtuiko se siellä kellarissa?” kysyy rouva Peltola, kun Satela tulee etsimään aseita. Naapuruston väki on ollut valkoisten tullessa piilossa kauppiaan kellarissa, ja kun heidät löydetään, vain rouva Peltolan sanat pelastavat Satelan teloitukselta. ”Vai on Satela myynyt nahkansa ja saanut sarkaa tilalle. Ja tommosen korean nauhan käsivarteen. Onkos se piletti omasta hengestä, häh?” irvailee Dahlqvistin eukko. (96–97) Teosta värittävät kauttaaltaan edellisen kaltainen ironia ja kielellinen huumori. Satelan hahmokin saa inhimillisiä piirteitä, kun tämä pyrkii takaisin yhteisön jäseneksi pelastamalla puoltokirjeillään vangittuja punaisia – tosin maksua vastaan.

Valkoiset jättävät jälkeensä ruumiita, jotka osoittavat ”tietä, jota voittajat olivat kulkeneet”. (90) Aapo ja Aki löytävät tutun räätälin ja tämän seitsemäntoistavuotiaan pojan kuolleina. Pojan kurkku on viilletty auki ja sieltä pilkottaa punakaartin jäsenkirja. Kohtaus kierrättää vastapuolesta kerrottuja kauhutarinoita. Huhut kertoivat, että valkoiset pakottivat punaiset syömään jäsenkirjansa tai naulasivat sen uhrin rintaan tai otsaan kiinni – tähän viitattiin edellä kohtauksessa, jossa Aapo ja Aki langettivat Liisalle tuomiota petturuudesta. Työväen muistelukerrontaa teoksissaan Punakapinan muistot (1996) ja Muistin paikat (2003) tutkineen Ulla-Maija Peltosen mukaan suurin osa kauhutarinoista oli folklorea. Propagandistisilla tarinoilla mustamaalattiin vastapuolta ja oikeutettiin omia tekoja.

Teoksen lopussa kotiin palannut isä veistää punagraniitista patsasta punaisten joukkohaudalle. Patsaassa on nainen lapsi sylissään ja hänen jalkojensa juuressa kuoleva nuori mies. Aapo näkee hahmoissa äidin ja Viljon. Lapsi esittää toivoa, kertoo isä, ja ”uskoa parempaan tulevaisuuteen” (149). Aapo ihmettelee, miksi isä ei ole veistänyt hahmoille siipiä, sillä äiti oli kertonut kuolleiden muuttuvan enkeleiksi. ”’Siivetön enkeli’, mutisi hän miettivästi jälleen. ’Jaksaakohan se nousta maasta ilman siipiä?’” (153) Lapsen naisen sylissä voi nähdä viittaavan Irja-tyttöön, joka valkoisten saavuttua harhailee kauhuissaan kadulla ja jonka rouva Peltola ottaa hoitoonsa. Kuten Toini Havu aikalaisarviossaan toteaa, tyttö esittää lyhyen roolinsa ajan ”syyttömän ja avuttoman sodanuhrin osaa”. Koivistoisen kuvaamien sodan uhriksi eri tavoin joutuneiden lasten joukossa hänen kohtalonsa on traagisin.

Teoksesta myös Kirjasammon sivuilla.
Toini Havun arvio teoksesta löytyy Valvojasta 1963, s. 85-86