Unohdettu helmi III: Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oiva Paloheimon romaanista Levoton lapsuus (1942) ei voi puhua samalla tavalla unohdettuna helmenä kuin Anna Bondestamin romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) tai Eino Koivistoisen romaanista Siivetön enkeli (1962), jotka olen aiemmin esitellyt. Paloheimon lapsikuvauksista on kirjoitettu artikkeleita ja opinnäytetöitä, tosin enää harvakseltaan viime vuosikymmeninä. Tirlittanista (1953) on tehty elokuva ja sitä on esitetty näyttämöllä tälläkin vuosituhannella. Romaanista Levoton lapsuus on otettu useita painoksia, viimeisin 1975, ja se on sovitettu kuunnelmaksi. Teos on kuitenkin painunut unhoon ja on kirjastoissakin enimmäkseen varastojen kätköissä.

Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teos on pitkälti omaelämäkerrallinen, sillä Paloheimo kuvaa lapsuuden kokemuksiaan vuoden 1918 Tampereella. Tapahtumia tarkastellaan yhdeksänvuotiaan Laurin silmin. Isä, tuomari Parvela, käy silloin tällöin katsomassa poikaansa, joka on hoidettavana tiukan Hanna-tädin luona. Äiti on ”tuuliajolla”, minkä Lauri ymmärtää tarkoittavan jotain pahaa. Kertojaääni vaihtelee ironisesta myötätuntoiseen kohteen mukaan: aikuisten maailma asettuu usein ironiseen valoon, kun taas Lauria ja muita lapsia kertoja kuvaa lämpimästi myötäeläen.

Teoksen aikajänne on noin vuosi alkaen syksystä 1917. Maailmansodan ja myöhemmin myös sisällissodan tapahtumat heijastuvat lasten leikkeihin. Teoksen alussa sotaleikkien kuvauksessa on paljon huumoria. Kun leikin aikana yksi vangituista alkaa itkeä, hänet ammutaan leikin sääntöjen mukaisesti. Vanki päätetään haudata pihalla olevaan hiekkalaatikkoon. Pappia esittävä poika heittää lusikalla hiekkaa haudattavan kasvoille ja lausuu: ”Maata sinä olet ja maahan sinä menet. Aamen!”

Vainaja alkoi syljeskellä armottomasti ja nousi istumaan kaivaen santaa suustaan. Mutta pappi napautti häntä lusikalla päähän ja komensi:
– Ruumiit eivät saa luurata. Nyt minun täytyy kastaa sinut uudestaan.
Itku kurkussa yritti Reino selittää, ettei nyt ollut kysymys kastamisesta, vaan siunaamisesta, mutta Valtteri ärjäisi:
– Suu kiinni silloin kun puhutaan! (28–29)

Sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon, vangitsemisiin ja teloituksiin saavat leikit katkerampia sävyjä. Kertoja ennakoi teoksen lopulla kuvatun sotaleikin ikävää päätöstä varoittamalla leikillä olevan ”kohtalokkaat seuraukset”. Nyt taistellaan tosissaan eikä leikissä ole lainkaan iloa. ”Kaikki oli katkeraa ja totta. Kumpikin puoli tunsi vihaavansa ja halveksivansa toista.” (151) Valkoisten voitto on selviö, sitä ei kiistä kukaan lapsista. Leikki ei kuitenkaan pääty tähän: hävinneet ”tuomitaan kuolemaan, koska he ovat punakaartilaisia”. Vahinko sattuu, kun teloitus päätetään suorittaa oikeilla kiväärinkuulilla pudottamalla kivi nallin päälle.

Paloheimo katselee tapahtumia lapsen näkökulmasta kaihtamatta rankkojakaan aiheita. Kirjailija eläytyy lasten maailmaan ja tämä tuo esitykseen huumoria. Sen sijaan kertojan kommentteja sävyttää ironian ohella pessimismi:

Oli joulu, sotavuosien väliin tuleva rauhanjuhla, jonka viestiä maanpäällä julistivat tykkien kellonlyönnit. Palavat lentokoneet ja valopommit putoilivat kentille enkelien ilmestyksenä paimenille. Taivaalliset sotajoukot olivat laskeutuneet maahan murhaten toisiaan yli-inhimillisin asein. Tämä oli jo neljäs samankaltainen joulu eikä rauhan messiaslasta ollut vieläkään laskettu seimeen. (98)

Paloheimon edeltäjinä on mainittu muun muassa Aapeli, Teuvo Pakkala ja Juhani Aho. Nykykirjailijoista etenkin Sirpa Kähkösen lapsikuvauksissa on nähty vaikutteita Paloheimolta. Talvi- ja jatkosodan aikaan sijoittuvan Kuopio-sarjan lapsissa sotaleikkeineen on samaa koskettavaa vallattomuutta. Lapset poimivat kuulemastaan ja lukemastaan aineksia leikkeihinsä. Esimerkiksi romaanissa Hietakehto (2012) toisella kymmenellä oleva Juho ja kahdeksanvuotias Charlotta leikkivät löytävänsä joukkohaudan, jonka ruumiit on tunnistettava ja niiden kuolemansyy selvitettävä. Myös Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta (2018) voi nähdä yhtäläisyyksiä Paloheimon lapsikuvauksiin. Kertomuksessa seitsemänvuotiaan Jari-pojan kesänvietosta eri puolilla sotaa olleiden mummiensa luona on samankaltaista huumoria ja lapsen asemaan asettumista. Lopputuloksena on teos, joka kuvaa sodan kauheutta ja sen tapaa ryvettää kaikki, mutta tekee sen asettumatta kummankaan puolelle.

Levoton lapsuus päättyy seesteisesti, vaikka Lauri menettää sodassa isänsä. Lauri pakenee ikäväänsä luontoon. Kaunis, ”turvallisen tuttu ja suloisella tavalla hellä” Pyhäjärvi yhdistyy Laurin mielikuvissa äitihahmoon. Ensin omaan äitiin, joka on tuuliajolla kuin vene ilman airoja, sitten Toivosen lasten äitiin, joka on painunut Laurin mieleen madonnamaisena hahmona kellarin suojassa vietetyn yön seurauksena. Elämä kaupungissa päättyy siihen, että Laurin uusi holhooja, hänen isänsä veli, tulee hakemaan hänet luokseen maalle.

Levoton lapsuus oli upea lukuelämys ja toivoisin teoksen löytävän edelleen lukijoita.
Laajempi analyysini teoksesta on luettavissa tekstistä Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teoksesta Kirjasammon sivuilla
Paloheimon haastattelu Yle:n sivuilla

Soili Pohjalainen: Valuvika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mitalin kaksi puolta

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Eri sukupolvien törmäämisestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Soili Pohjalainen onnistuu kuitenkin sekä naurattamaan että koskettamaan romaanillaan Valuvika, joka kuvaa freelancerina toimivan Marian ja hänen isoisänsä kohtaamista. Maria jää tyhjän päälle, kun hänen kirjoittamansa juttusarja lopetetaan, ja suhde vauvaa kaipaavaan aviomieheen Jarkkoon on kriisissä. Niinpä Maria erään riidan päätteeksi karauttaa autolla Pohjois-Karjalaan katsomaan isoisäänsä Arttua, josta on kuulunut huolestuttavia uutisia.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Ulko-ovi ei ole lukossa. Vastaani tunkee tympeä ja kylmä eteisen haju. – – Tummunutta sormipaneelia ja harmaa lattia niin kuin pitikin olla. Isoja miesten saappaita ja paskainen räsymatto. Nurkassa on rikkinäinen linnunkaurasäkki. Lattialla kauranjyvien seassa on hiirenkakkaa. – – Pinttyneen kylmän ja tupakan, tunkan ja hien lisäksi täällä haisee vanha viina. (32–33)

Arttu on huonossa kunnossa, mutta ambulanssia ei saa kutsua, sillä Artun mukaan syynä huonoon oloon on kattilallinen läskisoosia eikä puolen litran pullo koskenkorvaa. Maria siivoaa ja kuljettaa Arttua asioilla. Ajaminen vanhalla tärisevällä Mitsubishi Carismalla vie Marian lapsuuden kesiin, jotka hän vietti Artun ja Anna-mummon luona. Pienen tytön silmissä ukin lättyjen ilmavoltit – vaikka yksi jääkin kattoon kiinni – tekivät hänestä Timo Taikurin veroisen.

Jarkko ilmestyy myös mökille, ja on heti sinut Artun kanssa puhuen tämän kanssa miesten juttuja: ”Ajokeli. Tien routiminen. Moottorisahan ketjun vaihto. Lämmön talteenotto. Koolaus. Villat. Jakajanhihna.” (89) Sopuisa tapaaminen päättyy pian riitaan. Mariaa pelottaa ja ahdistaa äidiksi tuleminen, Jarkko yrittää myötäillä mutta sekin saa Marian pillastumaan. Sanaharkka huipentuu heidän lämmittäessään saunaa – Artun ohjeiden mukaan – märillä kuusenhaloilla, kuivat koivuklapit kun piti säästää pakkasille. ”Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.” (127) Tarkkanäköinen Arttu tiivistää heidän suhteensa omalla tavallaan: ”Manakementti on vähän lapanen, ja sie et ossaa päättää asioista.” (144)

Hauska, raikas, räväkkä – tätä kaikkea on Valuvika. Pohjalainen on kuitenkin kirjoittanut henkilöhahmonsa eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi, jollaisiin voi kuvitella törmäävänsä missä tahansa. Artun lukuisat tarinat edesmenneestä ystävästään Martista paljastavat hänen yksinäisyytensä yhtä selvästi kuin rapistunut kotitalo. Ei ”ole semmosta mitalia, jolla ei olis toista puolta” (169), tiesi Anna-mummokin.

Valuvika on saanut paljon huomiota blogeissa. Teoksesta on muun muassa seuraavilla sivuilla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

Katso myös Ylen Aamun kirja, jossa Pohjalainen esittelee teostaan.

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Omaperäistä jännitystä Ranskasta

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2019. 272 s.

Fred Vargasilta on aiemmin suomennettu komisario Adamsbergin tutkimuksista kertovaa sarjaa sekä romaanit Pystyyn, kuolleet! (2002) ja Ei takkaa, ei tupaa (2003). Nyt suomennettu Muistoksi käynnistäsi sijoittuu näiden teosten väliin. Pääosassa teoksissa on kolme eri aikakausiin perehtynyttä historiantutkijaa, Mathias, Marc ja Lucien, joita etunimiensä vuoksi kutsutaan kolmeksi evankelistaksi. Muistoksi käynnistäsi -romaanissa he jäävät Marcia lukuun ottamatta sivurooleihin, sillä tutkimuksia johtaa ministeriöstä potkut saanut Louis Kehlweiler, joka tarkkailee lempirupikonnansa Bufon ja lukuisien avustajiensa kanssa epäilyttäviä henkilöitä eri puolilla Pariisia.

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Eräänä päivänä Louis huomaa puistonpenkin vieressä koirankikkareessa ihmisen luun kappaleen. Tästä alkaa hyvin vargasmaisesti polveileva juonivyyhti, joka vie Louisin ja Marcin pieneen Port-Nicolasin kylään Bretagneen. Ensinnä on kuitenkin selvitettävä, miten kappale isovarvasta on voinut tulla koiran syömäksi, kuka omistaa koiran ja kuka ylipäätään on kuollut. Murhaajaehdokkaita on lopulta useita: onko murhaaja pittbullin omistaja, tämän vaimo vai kenties Louisin entisen rakastetun uusi miesystävä? Kunnanjohtaja Chevalier ja hänen valtaistuintaan havitteleva Blanchet ovat hekin epäilyttäviä tyyppejä. Kursiivilla olevissa luvuissa lukija pääsee kurkistamaan murhaajan ylimielisiin ajatuksiin. Tutkimusten edetessä paljastuu, että murhaaja on iskenyt aikaisemminkin, mutta kuolemia on pidetty luonnollisina. Tarinaan liittyy myös kylän laidalla oleva romuraudasta koottu valtava rakkine, joka kampea väännettäessä antaa kävijälle muistoksi mietelauseen. Louisin isä oli saksalainen sotilas, ja teoksessa sivutaan myös sota-aikaa ja vastarintaliikettä – murhatutkimuksen ohessa napataan kiinni natseja avustanut ilmiantaja.

Muistoksi käynnistäsi koukuttaa, vaikka kuten niin usein Vargasin romaaneissa, pääosan varastavat juonen sijaan toinen toistaan herkullisemmat hahmot ja hykerryttävän hauska dialogi. Nykytrillerit ovat yhä kieroutuneempia ja sadistisempia, mutta tätä teosta voi suositella kaikille lempeän jännityksen ystäville. Tunnelma, omalaatuiset henkilöhahmot ja viisto huumori nostavat Vargasin romaanit kirkkaasti tavallisten dekkareiden yläpuolelle.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 7.8.2019)

Vuonna 2013 kirjoitin otsikolla ”Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario” arvion Vargasin Adamsberg-romaanista Normandialainen tapaus. Muistoksi käynnistäsi ei mielestäni ollut aivan parasta Vargasia, mutta sellaisenaankin se päihittää useimmat nykydekkarit.

Teoksesta myös Kirja vieköön! ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogeissa

Raija Oranen: Maan aamu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Raija Orasen Maan aamu (1995) tarkastelee sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta, kuten aiemmin esittelemäni Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (2017). Pääosa kerronnasta tosin keskittyy sotaan johtaneisiin tapahtumiin: lakot, Venäjän vallankumouksen seuraukset upseerimurhineen ja kaartien perustaminen tulevat kuvatuksi samalla kuin Hästsjögårdin kartanon ylellinen elämä värikkäine henkilöhahmoineen. Sotavuoden tapahtumiin päästään vasta yli kuusisataasivuisen romaanin lopulla.

Raija Oranen: Maan aamu

Neliosaisen sarjan aloittavassa Maan aamussa Oranen kirjoittaa valkoisia tukevista siviileistä ja jääkärikoulutukseen hakeutuvista nuorista miehistä, jotka palaavat Suomeen taistelemaan hallituksen joukoissa. Tapahtumien keskiössä ovat kartanon isäntä Gustav Malm, hänen neljä tytärtään, kasvattipoika Henrik, jota Gustav epäilee omaksi pojakseen ja haluaa kouluttaa insinööriksi, sekä tämän veli Erik – sodassa veljekset taistelevat eri puolilla. Naishahmoista eniten tilaa saavat miehensä Gustavin syrjähyppyjä sietävä Elisabeth, tytär Ada, joka näkyjensä kautta välittää tietoja Henrikistä tämän ollessa jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja palvelijana toimiva Ida, josta tulee loppuun asti taisteleva punakaartilainen.

Orasen kerrontakeinoina ovat muun muassa toisto ja luettelot. Valkoisilla osoitetaan olevan laajojen kansankerrosten tuki luettelemalla ensin jääkärikoulutukseen lähteneiden ja myöhemmin valkoiseen armeijaan kuuluvien ammatteja. Mukana on ylioppilaiden, maistereiden ja isäntien lisäksi renkejä, kalastajia ja muita työmiehiä. Vakavasta aiheesta huolimatta teoksessa on paljon huumoria, uhkaavatkin tilanteet taitetaan välillä koomisiksi, ja esimerkiksi Henrikin sotatoimien kuvaus Viipurissa on kuin parhaasta seikkailuromaanista. Täytyy myöntää, että tapahtumien käänteet ja etenkin Gustavin sanailu taloutensa naisten kanssa saivat välillä nauramaan ääneen.

Valkoisia tukeneita naisia ei kuvata, mitä nyt Elisabet salakuljettaa tyttärensä nuotteihin piilotetun sanoman Helsinkiin. Entä millaisen kuvan teos antaa punaisista naisista? Kartanossa sisäkkönä palveleva Ida saa edustaa yksin heitä. Ida kuvataan hiukan yksinkertaiseksi, joskin innokkaaksi sosialismin ja ”ropel… por…” – – proletariaatin diktatuurin kannattajaksi. Hän ”harjoittaa agiteerausta” keittiössä toistellen sulhaseltaan Erikiltä kuulemiaan lauseita (482), huokailee kuulleessaan sanan imperialismi (327) ja kuuntelee ”silmät ympyriäisinä” insinööri Lindénin selostusta magnetismia mittaavasta laitteesta (473) – todellisuudessa mies on Saksasta palannut jääkäri Esko Lehto ja laite radiovastaanotin, jolla pidetään yhteyttä valkoisten joukkoihin. Tyypitellyt henkilöhahmot ovat ominaisia viihdekirjallisuudelle, mutta tässä tapauksessa Idan hahmo hiukan yksinkertaisena punaisena naisena vahvistaa teoksen valkoista näkökulmaa.

Oranen kertoo tavoitteenaan olleen ”romanttinen, jännittävä ja hauska” romaani, jossa yhden perheen ja kartanonväen kautta kuvataan vuosisadan alun mullistavia tapahtumia. ”Jääkäriliike, kaksikymppisten poikien lähtö vihollisen leiriin vapautusarmeijaa muodostamaan ja paluu tilanteeseen, jossa oltiinkin sisällissodassa, on aika nostaa poliittiselta tasolta inhimilliselle”, toteaa Oranen vastineessaan Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirpeään kritiikkiin, jossa tämä moitti teosta latteaksi ja naiiviksi kuvaukseksi sisällissodasta ja katsoi sen sopivan paremmin tv-sarjaksi. (Aholan ja Orasen keskustelu, ks. HS 26.10.1995 ja 28.10.1995).

Laajempi analyysi teoksesta pdf-tiedostossa Raija Oranen: Maan aamu

Maan aamusta ovat kirjoittaneet myös Kirsi-Maria blogissaan Illuusioita. Askelia alppipolulla ja Morre blogissaan Morren maailma.

Sally Green: Savuvarkaat / Robin Hobb: Narrin vaellus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Fantastista kesälukemista!

Sally Green: Savuvarkaat. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus, 2019. 524 s. / Robin Hobb: Narrin vaellus. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2019. 784 s.

Kesä on tunnetusti dekkareiden kulta-aikaa, mutta lomalukemiseksi sopivat yhtä lailla seikkailuromaanit. Puoliksi paha -trilogiastaan tunnetun Sally Greenin Savuvarkaat aloittaa uuden sarjan, jossa pääosassa on yhden henkilön sijaan viisi nuorta, joiden kohtalot lomittuvat. Robin Hobbin Narrin vaellus on toinen osa Narri ja näkijä -trilogiaa, joka jatkaa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -sarjoista tuttujen Fitzin ja Narrin tarinaa.

  • Sally Green: Savuvarkaat
  • Robin Hobb: Narrin vaellus

Jos Hobbin uuden trilogian esittelisi kertomuksena siitä, miten isä yrittää ymmärtää erilaista, muiden hyljeksimää lastaan ja suojella tätä vaaroilta, teossarja saisi laajemmin lukijoita, kuin paljastamalla, että kyse on fantasiaromaanista. Uudessa romaanissa Fitz jäljittää tyttärensä sieppaajia. Hobb on yksi arvostetuimmista fantasiakirjailijoista Valtaistuinpeli-romaaneistaan tunnetun George R. R. Martinin ohella, ja monet kirjailijat, kuten jo mainittu Sally Green, ovat hänelle velkaa.

Greenin Savuvarkailla ja Hobbin Narrin vaelluksella on monia yhteisiä piirteitä. Kuten monet tämän lajityypin edustajat, ne sijoittuvat keskiaikaa muistuttavaan, huolella rakennettuun maailmaan, jota värittävät juonittelut ja valtataistelut. Päähenkilöt eivät ole supersankareita vaan hyvinkin inhimillisiä kaikkine virheineen, ja siksi myös samaistuttavia. Greenin viisikkoon tosin kuuluu niin kaunis prinsessa kuin rohkea soturi. Särmää ja huumoria tarinaan tuovat muut kolme: Edyon, joka ei pysty hillitsemään taipumustaan varasteluun ja joutuu sen vuoksi vaikeuksiin, suorapuheinen Tash, joka sanailee paholaisia metsästävän isäntänsä Gravellin kanssa sekä March, joka edustaa lähes sukupuuttoon hävitettyä abaski-kansaa ja joka joutuu arvioimaan toimintansa motiiveja ja suhtautumistaan Edyoniin useita kertoja uudelleen. Hobbin FitzUljas Näkijä kasvaa teossarjan myötä varjoissa toimivasta salamurhaajan oppipojasta hallitsijasuvun jäseneksi. Aiemmista romaaneista tuttu Yönsilmä-susikin häivähtää tarinassa fanien iloksi.

Teoksissa pohditaan myös vakavampia teemoja kuten erilaisuuden hyväksyminen, lisäksi Savuvarkaissa nousee esiin naisen alistettu asema ja Hobbilla eläinten oikeudet. Greenin ja Hobbin teoksissa riittää lukemista pitkäksi aikaa ja niitä voi suositella niin nuorille aikuisille kuin vanhemmillekin seikkailu- ja fantasiaromaanien ystäville. Molemmissa teossarjoissa esiintyy fantasiaan liitettyjä elementtejä, mutta niin maltillisesti, että niiden ei pitäisi karkottaa yhtäkään laatukirjallisuuden ystävää.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 11.7.2019)

Elisabet Aho: Sisar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti
Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924

Elisabet Ahon teoksen Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924 (2011) tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kevään 1918 Helsinkiin. Pääosassa ovat kaupungin köyhät naiset ja lapset, mutta näkökulma on lähinnä puolueeton, sillä tapahtumia tarkastellaan pitkälti Diakonissalaitoksella työskentelevien sisarten ja heidän työnsä kautta. Sisarten tunnistettava puku suojaa heitä punakaartilaisiltakin: ”talvitakin ja mustan huuvan, myssyn päällä lepattavan tumman liinan alta joka ikinen tunnisti diakonissan” (12). Ahon kuvaus yhteisöstä ja sisarten työstä perustuu muun muassa Eeva Hurskaisen teokseen Sisar Linan tyttäret ja Pauli Vaalaksen teokseen Diakonissa Hia Björkenheimin elämä. Sisar Lina ja Sophia ”Hia” Björkenheim esiintyvät myös teoksessa.

Päähenkilö Ellen tulee Diakonissalaitokselle loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä. Ellen saa jäädä laitokselle ja hänestä tulee sisaroppilas. Toivuttuaan hän pääsee liikkumaan kaupungilla ja tekemään kotikäyntejä. Ellen on itsekin kotoisin isosta perheestä, jossa toimeentulo oli niukkaa, mutta hän ei ole kärsinyt sellaisesta köyhyydestä, johon nyt törmää:

Köyhyys oli suunnatonta, sillä oli ominaishajunsa, jota Ellen ei ollut ennen tuntenut. Voimattomuuden, väsymyksen ja turtumuksen haju, joka kiiri vastaan eteisissä, häilyi vetoisissa huoneissa, hajonneissa vaatteissa, vanhoissa koinsyömissä petivaatteissa, kosteissa seinissä, savuttavissa helloissa ja piipunhormeissa. Naiset elivät yksin lastensa keskellä, leskinä, miehet tuomittuina, kadonneina tai kuolleina. (126)

Ellenin muistinmenetys tekee hänestä ulkopuolisen, eräänlaisen väliinputoajan, mikä korostaa teoksen neutraalia asennetta. Teoksen puolivälissä Ellen loukkaantuu uudelleen, mikä palauttaa hänen muistiinsa tapahtumat ennen Diakonissalaitokselle joutumista: saapumisen Helsinkiin, Selma-ystävän ja työn puhelinvälittäjänä. Pitkässä takaumassa kuvataan syksyn 1917 tapahtumia sekä oloja punaisten valtaamassa kaupungissa. Selmassa Aho piirtää kuvan naisesta, josta omien kovien kokemusten myötä kasvaa kiihkeä sosialisti ja vallankumouksen kannattaja. Ellen ei liity punakaartiin eikä hän kykene innostumaan aatteesta Selman tavoin mutta auttaa silti ystäväänsä välittämällä tälle puhelinlaitoksella kuulemiaan viestejä.

Sisar Hian veli Gustaf ”Gösta” Björkenheim, joka oli Kymi-yhtiön toimitusjohtaja, murhataan sodan loppuvaiheessa. Hia ei voi ymmärtää, miksi yksi sisarista haluaa lähteä auttamaan Tammisaaren vankileirille. ”Kuinka sinä voit hoitaa heitä?”, Hia kysyy. ”He ovat ihmisiä, lähimmäisiämme”, vastaa Helmi. Vankileirioloja ei kuvata, mutta Helmi palaa komennukseltaan laihtuneena ja uupuneena. Hän tuo myös uutisia Hialle: leirillä oli ollut tehtaan työntekijöitä, jotka olivat kertoneet Kouvolasta tulleen vieraan komppanian olleen vastuussa murhasta. Björkenheim oli pidetty, uudistusmielinen johtaja, jonka murha järkytti niin valkoisia kuin punaisia. Tapahtumia ja murhan syitä ovat pohtineen muun muassa Mirja Turunen teoksessaan Veripellot (2005) ja Seppo Aalto Tieto-Finlandialla palkitussa Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 (2018).

Ahon romaani viehätti epätavallisella näkökulmallaan tapahtumiin. Diakonissalaitoksen sisaret joutuivat varmasti Hia Björkenheimin tavoin painimaan suhtautumisessaan sodan osapuoliin, mutta siitä huolimatta autettiin kaikkia hädässä olevia. Köyhien naisten ja erityisesti lasten kohtalot koskettivat: vanhemmat olivat joko kuolleet taisteluissa tai suljettu vankileirille, ja lapset joutuivat selviytymään yksin. Teoksessa seurataan useampien lasten kohtaloita. Lapset ilmestyvät aamuisin Diakonissalaitokselle jonottamaan keittoa, jota sisaret keittivät uusista raparpereista ja nokkosista. Yksi heistä on Niilo, ”punikin poika” Pasilasta, joka Ellenin lailla jää Diakonissalaitokselle. ”Punahuoran pennuksi” haukutun Niilon äiti on kuollut vankileirillä.

Teoksesta laajemmin pdf-tiedostossa Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924. Tämä ja muut sisällissotaromaaneja käsittelevät tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Teoksesta myös Amman lukuhetkessä ja Kirsin kirjanurkassa.
Lue myös Maarit Cederbergin arvio Agrigolan sivuilta.

Ellenin tarina jatkuu 2017 ilmestyneessä romaanissa Talvi ilman aikaa, jossa eletään talvisodan aikaa. Lue teoksesta lisää Amman lukuhetkestä.

Diakonissalaitoksen ja sisarten elämä on kuvannut Jyrki Paaskoski teoksessaan Ihmisen arvo: Helsingin diakonissalaitos 150 vuotta (2017). Helsingin Diakonissalaitoksen sivuilta löytyy muutamia artikkeleita laitoksen historiasta.

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Alkoholin valta arjessamme

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito. Atena, 2019. 238 s.

Toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäen teos Tiedostavan siemailun taito alkaa – ei suinkaan johdannolla – vaan aperitiivilla. Päälukuja on kaksi: ensimmäinen kierros ja toinen kierros. Kellomäki kertoo idean kirjaan syntyneen, kun alkoholiongelmaisten lasten kokemuksia koskevan haastattelun päätteeksi hänelle ojennettiin kiitokseksi viinipullo. Ajattelematon ele sai hänet pohtimaan, miten alkoholi on päässyt niin suureen rooliin arjessamme.

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito

Tutkimustulosten lisäksi teoksessa on tekijän omia kokemuksia, haastatteluja, vinkkejä alkoholinkäytön seuraamiseen ja omien juomatapojen muuttamiseen sekä poimintoja eri medioista. Esimerkiksi tv-sarjoissa on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että työpäivän jälkeen mennään baariin, tai kotiin tultaessa otetaan ensimmäiseksi lasi viiniä. Sisustus- ja puutarhalehtien kuvituksessa välkehtivät viinipullot ja samppanjalasit. Miten siis tehdä itsenäisiä valintoja, kun alkoholiviestejä tulvii kaikkialta?

Kellomäki kyseenalaistaa hauskasti monet mainoslauseet ja käytänteet, joista on tullut itsestäänselvyyksiä. Lehtien palstoilla arvioidaan nykyisin usein viinejä, mutta vaihtamalla alkoholin tilalle esimerkiksi täytekakun, saa tuoreen näkökulman: ”Hinta-laatusuhteeltaan paras peruskakku jättää kosteudessa toivomisen varaa, mutta tekee tehtävänsä pirteästi.” Entä kuinka moni ajatteleekaan rankan työviikon jälkeen ansaitsevansa rentoutumisen lasin äärellä? Kenelle perustelemme lasillistamme, kysyy Kellomäki, ja millainen teko riittää alkoholin ansaitsemiseksi?

Alkoholiin liitetään usein mielikuva onnellisuudesta, vapaudesta ja ystävyydestä, siis hyvästä elämästä. Tästä kertoo muun muassa se, että niin monet viestivät juhlista tai mukavasta hetkestä lähettämällä sosiaalisessa mediassa kuvan juomista eikä ihmisistä. Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että somessa jaetut juomakuvat herättävät osassa vastaanottajia halun juoda.

Ennen alkoholia nautittiin lähinnä juhlissa ja nimenomaan yhdessä. Kellomäki haluaakin palauttaa alkoholin takaisin juhlahetkiin. Tiedostavan siemailun taito on raikkaasti ja hauskasti kirjoitettu teos vakavasta aiheesta.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 2.5.2019)

Kellomäki teoksestaan Yle:n sivuilla ja Keskipohjanmaassa.

Teoksesta myös Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna
Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

Jeannette Walls: Lasilinna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Vapautta ilman vastuuta?

Jeannette Walls: Lasilinna. Suom. Raija Rintamäki. Bazar, 2014. 361 s. / Lasilinna (DVD), 2018

Usein kirja johdattaa katsomaan sen pohjalta tehdyn elokuvan, mutta Lasilinna oli sen verran vaikuttava katselukokemus, että sai tarttumaan yhdysvaltalaisen toimittajan Jeannette Wallsin samannimiseen palkittuun muistelmateokseen, jossa tämä kertoo epätavallisen perheensä tarinan. Teos, samoin kuin elokuva, joka noudattaa hyvinkin uskollisesti kirjan tapahtumia, alkaa New Yorkista. Kun Jeannette näkee ruuhkaan pysähtyneen taksin ikkunasta äitinsä kaivelevan roskiksia, hän piiloutuu. Jeannette ei ole kertonut taustastaan kenellekään. Häpeä kodittomina elävistä vanhemmista saa hänet inhoamaan itseään. Äiti puolestaan on huolissaan tyttärestään: ”Olet myynyt itsesi. – – Ihan turhaanko minä yritin sinulle arvoja opettaa?”


Jeannette Walls: Lasilinna
Jeannette Walls: Lasilinna

Teosta on vaikea arvioida ottamatta kantaa perheen elämäntyyliin, josta etenkin lapset joutuvat kärsimään. Vanhemmat haluavat elää yhteiskunnan säännöistä piittaamatta ilman sosiaaliavustuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka he rakastavat lapsiaan, nämä joutuvat kulkemaan likaisissa ja resuisissa vaatteissa, palelemaan ja näkemään nälkää. Toisaalta isä ja äiti opettavat lapsille lukemisen ja laskemisen lisäksi kaikkea mahdollista binaariluvuista morsettamiseen. Jeannetten varhaisin muisto on kolmivuotiaana nakkeja keittäessä saadut palovammat. Äidin mielestä lapsista ei pidä huolehtia liikaa, niinpä ”varhaiskypsä” Jeannette kykeni hänen mielestään laittamaan ruokaa itselleen, jotta äiti sai keskittyä maalaamaan tauluja. Äidillä on opettajan koulutus, mutta hän käy töissä vain pakosta. Asetelma on nurinkurinen, sillä lapset joutuvat toimittamaan sairaaksi tekeytyvän äidin töihin.

Isä Rex Walls, karismaattinen tarinankertoja, jota elokuvassa esittää yhtä lailla karismaattinen Woody Harrelson, ei viihdy kauaa työpaikoissaan – uhkapeli ja juopottelu houkuttelevat enemmän. Velkojia lähdetään karkuun niin usein, että lapset muistavat paremmin autojen sisätilat kuin kaupunkien nimet tai talot, joissa asuivat. Sähköopista ja energialähteistä kiinnostunut isä suunnittelee rakentavansa Lasilinnan. Kun perhe muuttaa isän kotipaikkakunnalle Welchiin, lapset kaivavat taloröttelön takapihalle syvän kuopan perustuksia varten. Vähitellen kaivanto täyttyy roskapusseilla, koska heillä ei ole varaa jätemaksuihin. Lasilinnasta tuleekin vertauskuva isän suureellisille lupauksille ja haaveille, jotka murskaantuvat kerta toisensa jälkeen.

Dialogia runsaasti sisältävä teos on todella ”kuin paraskin romaani”, kuten takakannessa todetaan. Elokuvan naispääosissa loistavat Naomi Watts äitinä ja Room-elokuvasta Oscarin napannut Brie Larson Jeannettena. Lasilinna on valloittava tarina niin kirjana kuin elokuvana!

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.3.2019)

Kirjasta myös esimerkiksi Kannesta kanteen ja Järjellä ja tunteella -blogeissa. Riitta Vaismaan kirjoittama pidempi arvio teoksesta Maailmankirjat.net-sivulla

Jeannette Wallsin haastattelu CBS Newsin sivuilla, mukana myös video, jossa hän kertoo lapsuudestaan.

Kirja on ollut suosittu erilaisissa lukupiireissä. Kirjastomme lukupiirissä teos jakoi mielipiteitä, mutta monet antoivat arvosanaksi yhdeksän.


Pietarsaaren surmat 2.3.1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Vuosi sitten maaliskuun 2. päivä tuli sata vuotta Pietarsaaressa tapahtuneesta tragediasta. Tuolloin seitsemän miestä teloitettiin Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Muistopäivänä 2.3.2018 paljastettiin tehtaan seinään kiinnitetty muistolaatta, jossa lueteltiin surmansa saaneiden nimet. Samassa yhteydessä järjestetyssä seminaarissa Heikki Ylikangas puhui sodan nimityksistä ja Matias Kaihovirta siitä, että suomenruotsalaisten keskuudessa oli myös punaisten kannattajia.

Tapahtumaan liittyy salailua ja vaikenemista. Miksi työläisten joukossa oli yksi valkoinen, Vaasan entinen lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen? Ketkä olivat läsnä Kaupunginhotellin kabinetissa järjestetyssä tuomioistuimessa? Minne katosivat oikeudenkäyntipöytäkirja ja muut paperit? Oliko teloitettavia sittenkin kahdeksan ja yhden onnistui paeta?

Kahdeksasta teloitettavaksi viedystä kertoo Anna Bondestam teoksessaan Jakobstad, vintern 1918 = Pietarsaaren talvi 1918 (1990). Siinä hän kertoo isänsä Otto Elfvingin auttaneen paennutta miestä. Jo tätä ennen hän oli kuvannut kevään 1918 tapahtumia omaelämäkerrallisessa romaanissaan Klyftan (1946, Kuilu 1967), jossa kertoo pakoon päässeestä miehestä, jonka Rut-tytön isä auttaa Ruotsin puolelle.

Epävarmuudet ja aukot historiallisissa tiedoissa ovat kiehtovia aiheita kirjailijoille, ja tapausta ovat kuvanneet Bondestamin lisäksi Kjell Westö romaanissaan Vådan av att vara Skrake (2000, Isän nimeen) ja Lars Sund romaanissaan Tre systrar och en berättare (2014, Kolme sisarta ja yksi kertoja). Vähän varhaisempi kuvaus löytyy Kaarlo Haapasen Pietarsaari-trilogian ensimmäisestä osasta Leskien kortteli (1982).

Lue enemmän näistä teoksista tekstistä Pietarsaaren surmat 2.3.1918.

Muistopäivän tapahtumista ks. esim. ”Arkebuseringarna i Jakobstad 1918” Svenska.yle.fi:n sivuilla (kirj. Kjell Vikman) ja ”Minnesplattan i Jakobstad blev verklighet till slut” Demokraatin sivuilla (kirj. Johan Kvarnström)

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »