Elmer Diktonius: Janne Kuutio

Julkaistu 2 maaliskuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1946), joka ilmestyi ruotsiksi jo 1932, saa joka kerta aikaan yhtä hämmentyneen olon. Päähenkilö Janne Kuutio on vastenmielinen hahmo, mutta Diktoniuksen omaleimaista kerrontatapaa ei voi muuta kuin ihailla.

Diktonius tunnetaan paremmin runoilijana ja Janne Kuutio on yksi hänen harvoista proosateoksistaan. Teos herätti ilmestyessään huomiota tyylillään ja rakenteellaan. Tekijä puhuttelee (tai pikemminkin komentelee) hahmoaan, arvioi tämän olemusta ja kohtaloa ja kommentoi muutenkin tarinaansa kuin paraskin postmodernisti puolensataa vuotta myöhemmin. Ei ihme, että teos sai ristiriitaisen vastaanoton.

Janne Kuutio ehtii elämänsä aikana kääntää takkinsa moneen kertaan: hän liittyy punakaartiin, toimii kieltolain aikana pirtutrokarina, on mukana lapuanliikkeessä, istuu välillä vankilassa ja lopulta kuolee lakonrikkurina pudottuaan lastiluukusta. Erään muilutusreissun yhteydessä tämä entinen punakaartilainen kehuskelee olleensa valkoisten puolella upseeri, ”tommonen luutnantti tai väntrikki”.

Hahmona Janne Kuutio tuntuisi jatkaneen elämää Lars Sundin Siklax-trilogian Gustavissa ja Ulla-Lena Lundbergin Leonardissa. Gustavin elämänkohtalossa on samankaltaista sattumanvaraisuutta: hän ajautuu suojeluskunnan ja lapuanliikkeen kautta herätysliikkeeseen ja lopulta mielisairaalaan. Huomattavasti lempeämmän kuvan ”väliinputoajasta” luo Ulla-Lena Lundberg romaanissaan Suureen maailmaan (1991): sosialismiin Amerikassa tutustunut laivanvarustajasuvun vesa Leonard yrittää sinnikkäästi, joskin huonolla menestyksellä, käydä samanaikaisesti niin punaisesta kuin valkoisesta (hellyttävästä Leonardista enemmän Lundbergin romaania käsittelevässä tekstissä alasivulla 1918).

Janne Kuutio ei käsittele vain sisällissotaa vaan kertoo Jannen elämäntarinan hänen kuolemaansa saakka. Tekstissä ”Punakaartilaisesta muiluttajaksi – Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Puupiirros sanoin” nostan esiin muutamia sisällissotaan liittyviä kohtauksia.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Tuomas Tekstiluolassa, Reader, why did I marry him? ja Matkalla tuntemattomaan.

Janne Kuutio / Janne Kubik -teosparin kieltä on tutkittu monissa töissä, ks. esim. Heidi Grönstradin artikkeli ”Sota kielten sekamelskana” teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (2018) ja Kristina Malmion artikkeli ”Arma lasseliten med kluven tunga: Elmer Diktonius och den tvåspråkiga identitet” teoksessa Både och, sekä että. Om flerspråkighet = monikielisyydestä (2011).

Jarl Hemmer – sisällissodan tulkki

Julkaistu 25 helmikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Jarl Hemmer: Onni Kokko (1920, suom. Onni Kalpa, 1921)
Jarl Hemmer: En man och hans samvete (1931, suom. Mies ja hänen omatuntonsa)

Tutustuin Jarl Hemmerin romaaneihin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa kirjallisuuden opintojen yhteydessä. Niin Onni Kalpa kuin Mies ja hänen omatuntonsa tekivät suuren vaikutuksen. Teoksia on tullut silmäiltyä senkin jälkeen ja viime vuonna luin molemmat jälleen kerran. Pelko siitä, että Hemmerin romaanit eivät enää koskettaisi yhtä syvästi, oli turha.

Onni Kalpa kertoo nuoren 14-vuotiaan pojan sotatiestä valkoisen armeijan mukana. Onni syyttää isänsä kuolemasta venäläistä sotilasta ja lähtee pohjoiseen liittyäkseen suojeluskuntajoukkoihin ja taistellakseen venäläisiä vastaan. Hemmerin kuvaus tästä ”sotilaspojasta” on pysäyttävä, ja hän tuo toistuvasti esiin, että Onni on vielä lapsi, joka kaipaa huolenpitoa.

Onni Kokon tarinaan viittaa myös Anneli Kanto romaanissaan Lahtarit (2017). Hän asettaa rinnakkain Onnin stadin slangilla kertoman tarinan kokemuksistaan ja Ilmari Kiannon Suomen Kuvalehdessä keväällä 1918 julkaistun tekstin – edellinen on fiktiota, jälkimmäinen faktaa. Onni on haavoittunut Tampereen Messukylän taistelussa ja on nyt sairaalassa. ”Klabbit ei just nyt futaa ja nuppi on paketissa” (176), toteaa poika, mutta on innokkaasti lähdössä takaisin sotimaan. Kianto muistelee pojan puhuneen ”kaunista kirjakieltä”, jossa ”d:t oikein helähtelivät” (181). Kontrasti näiden kahden tekstin välillä on häkellyttävä.

Suomenruotsalainen Jarl Hemmer syntyi 1893 Vaasassa. Hän teki itsemurhan joulukuussa 1944. Hän oli arvostettu runoilija, mutta jälkipolvi muistaa hänet erityisesti teoksesta Mies ja hänen omatuntonsa, josta Toivo Särkkä ohjasi elokuvan 1918. Romaanin päähenkilöä pappi Samuel Brota esitti Åke Lindman. Teos sijoittuu osittain vankileirille ja tarkastelee syyllisyyden ja sovituksen teemoja tavalla, joka koskettaa vielä kaksituhattaluvulla. Bro hairahtuu kerta toisensa jälkeen etsiessään merkitystä elämälleen. Bro löytää sen vasta Suomenlinnan vankileiriltä, jonne hän lähtee ystävänsä Hastigin pyynnöstä. Hemmerin kuvaus vankileirin raadollisista oloista lienee ensimmäisiä. Elmer Diktoniuksen Janne Kubik (suom. Janne Kuutio, 1946), jossa myös kuvataan vankileirin karua todellisuutta, ilmestyi seuraavana vuonna). Mitä Kristus tekisi tässä ajassa, on kysymys, josta tulee Bron ohjenuora. Kristus menisi ”kurjimpien pariin” (237), ja niinpä Bro soluttautuu leirin lääkärin avulla vankien joukkoon.

Jarl Hemmerin sisällissotaromaanit Onni Kokko ja Mies ja hänen omatuntonsa

Molemmista romaaneista on otettu uusintapainokset viime vuosina – Hemmerin teokset, jos mitkä, ovat sen ansainneet. Olisin kuitenkin toivonut, että teokset olisi suomennettu uudelleen tai että suomennokset olisi tarkistettu. Suomennokset eivät ole huonoja, mutta kieli muuttuu ja ehkä uudistus olisi tuonut lisää lukijoita teoksille, jotka vuosikymmenien jälkeenkin onnistuvat kertomaan jotain olennaista ihmisyydestä sodan keskellä.

Sankaripoika Onni Kokko -artikkelissa käsittelen Hemmerin teosta sekä muita Onni Kokosta kirjoitettuja tarinoita. Teosta on vaikea analysoida riittävän etäältä, vai pitäisikö sanoa läheltä, sillä tapahtumia ja henkilöitä tulee arvotettua kaksituhattaluvun näkökulmasta. Muisto sisällissodan sankaripojasta elää yhä, 2000-luvun alussa hänestä kirjoitti muun muassa Jussi Niinistö eri yhteyksissä.

Tekstissä Valonsäteitä vankileirihelvetistä – Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa lisää pappi Samuel Bron tiestä sekä tulkinnoista, joita teoksen loppu on saanut.

Hemmerin romaanin Onni Kokosta voi lukea suomeksi Project Gutenbergin ja ruotsiksi Project Runebergin sivuilta .

Tässä vielä linkki muutamaan uudehkoon opinnäytetyöhön, joissa on käsitelty Hemmerin teoksia.

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Julkaistu 23 helmikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Rikoksia sodan varjossa

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo. Atena. 2018. 271 s.

Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja on ollut virkistävä poikkeus historiallisten rikosromaanien joukossa, sillä Helsingin sijaan tapahtumat sijoittuvat Viipuriin. Kadonneen kaupungin varjo on etsiväkaksikko Johannes Kähösen ja Salomon Eckertin tutkimuksista kertovan trilogian päätösosa. Ensimmäinen osa Sinisen kuoleman kuva kuvasi 1920-lukua, toinen osa Veri ei vaikene 1930-luvun oikeistoliikehdintää päättyen talvisotaan ja Viipurin pommituksiin. Nyt Porvali ottaa käsittelyynsä jatkosodan ja sodan jälkeisen ajan. Jokaisessa teoksessa Porvali kuvaa tutkimusmenetelmien kehittymistä ja poliisin tasapainoilua poliittisten ääripäiden välillä. Päähenkilöinä Kähönen ja Eckert ovat sopivasti erilaisia: edellinen noudattaa lain kirjainta, jälkimmäinen kiertää lakia ja ottaa sen tarpeen vaatiessa omiin käsiinsä.

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Mikko Porvalin Karelia Noir -trilogia Sinisen kuoleman kuva (2015), Veri ei vaikene (2016) ja Kadonneen kaupungin varjo (2018) kattaa neljä vuosikymmentä 1920-luvun alkuvuosista sodan jälkeisiin vuosiin.

Porvali on kertonut halunneensa kuvata rikospoliisin työn todellisuutta, sitä että tutkittavana on yhden sijaan kymmeniä tapauksia samanaikaisesti. Sarjan tässäkin osassa riittää tapahtumia. Uudella rajalla Neuvostoliiton puolelle joutuu kolme miestä, jotka olisi saatava takaisin Suomeen. Jatkosodan alussa Viipuri vallataan takaisin, mutta venäläiset ovat miinoittaneet kaupungin räjähteillä, joiden mekanismi aiheuttaa päänvaivaa – lopulta purkamiseen käytetään apuna jopa Säkkijärven polkkaa. Kähönen seuraa desanttien liikkeitä ja Eckert yrittää tunnistaa sotavankien joukosta vakoojat. Kun Neuvostoliitto rauhan solmimisen jälkeen vaatii sotavankien palauttamista, kuljettavat miehet vakoilijoiksi koulutettuja Tornion kautta Ruotsiin. Sodan jälkeen Kähönen toimii nimismiehenä Kuhmoisissa. Kähöselle tuttu vanhempi pariskunta kuolee, ja vaikka kuolema on luonnollinen, odottaa häntä yllätys. Miehen henkilöllisyyden selvitys vaatii vuosien työn ja nivoutuu yllättäen teoksen alussa kuvattuihin tapahtumiin ja Eckertin sukutaustaan.

Porvali on rikostutkija ja historioitsija. Rikoshistoriasta kiinnostuneille Porvalin teokset antavat paljon, sillä kuvatuista tapahtumista monet, kuten Poikkijärven postiryöstö ja poliisikuolemat, pohjautuvat todellisuuteen. Yksittäisiä tapauksia mielenkiintoisempi on silti teosten miljöö ja ajankuva. Porvali kuvaa koskettavasti niitä, jotka menettivät kotiseutunsa. He eivät menettäneet vain maallista omaisuuttaan, vaan ”sosiaaliset ympyränsä: työpaikan, ystäväpiirin, usein parisuhteen, kantaravintolat, urheiluseurat ja näytelmäkerhot”, sen näkymättömän, jota ei ”osattu purkaa sanoiksi”. Teokset etenevät ajallisesti päätä huimaavaa vauhtia, mikä onkin ainoa moitittava seikka. Olisin toivonut, että tekijä olisi malttanut hidastaa vauhtia, sillä Viipurissa ja näiden etsivien parissa olisi viihtynyt pitempäänkin.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.2.2019)

Karelia Noir -sarjan kahta ensimmäistä osaa olen esitellyt laajemmassa kokonaisuudessa Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa
Teoksesta myös Kirsin kirjanurkassa.
Mikko Porvalin isoisä oli sodan aikana tiedustelutyössä ja värväsi venäläisiä sotilaita vakoojiksi – romaanin Salomon Eckertin tavoin! Lue Marjaana Wikmanin juttu MTV Uutiset -sivulta.
Porvali kertoo teoksistaan, kirjoittamisesta ja poliisin työstä Ylen Puheen aamu -ohjelmassa.

Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa

Julkaistu 10 helmikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Historiallinen rikosromaani on tehnyt läpimurtonsa Suomessa vasta kaksituhattaluvulla. Erityisesti 1920-luku on ollut kotimaisten kirjailijoiden suosiossa, sillä niin Nina Hurma, Virpi Hämeen-Anttila, Mikko Porvali kuin Timo Sandberg ovat sijoittaneet tapahtumat tälle vastakkaisten ilmiöiden ja aatteiden värittämälle vuosikymmenelle. Timo Saarto sen sijaan kuvaa kahdessa romaanissaan aikaa juuri ennen sisällissotaa sekä sotakevättä.

Kieltolaki, maata hallitsevien voittajien pelko uudesta kapinasta ja hävinneiden punaisten katkeruus leimasivat sodan jälkeistä aikaa pitkään. Poliittinen ilmapiiri oli tulehtunut ja näkyi työpaikoilla työntekijöiden lakkoiluna ja työmaaterrorina, työnantajien asettamina sulkuina ja lakonmurtajien käyttönä – tätä kuvaa esimerkiksi Timo Sandberg Otso Kekki -sarjassaan, jonka aloitti Mustamäki (2013). Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma ja Timo Saarto kuvaavat romaaneissaan 1910-luvun lopun ja 1920-luvun alun Helsinkiä, Sandberg Lahtea. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja tekee virkistävän poikkeuksen sijoittumalla Viipuriin. Itärajan läheisyys tuo juoneen oman mausteensa. Poliisikaksikko Johannes Kähönen ja Salomon Eckert seuraavat muiden töiden ohella rajaa vilkkaasti ylittäviä salakuljettajia ja kommunisteja.

Rikoskirjallisuudella on muihin lajityyppeihin, kuten historiallisiin romaaneihin, sotakirjallisuuteen ja sarjakuviin, nähden kotikenttäetu, sillä sen ydintä on rikoksen, usein murhan, ratkaiseminen ja rikollisen tuominen oikeuden eteen. Yksittäisten rikosten ohella teoksissa nostetaan lähes aina esille sotarikokset ja sodan jälkeiset väärinkäytökset, kuten laittomat teloitukset ja punaorpojen uudelleen sijoittaminen. Usein selvitettävän rikoksen syyt ulottuvat sota-aikaan: koetut vääryydet halutaan kostaa, mikä johtaa uuteen rikokseen.

Sodan jälkeinen yhteiskunta koettiin epäoikeudenmukaiseksi. Valkoista puolta edustaneita kohdeltiin eri tavoin kuin punaisia, ja esimerkiksi jääkärit ja suojeluskuntalaiset saattoivat selvitä rangaistuksetta vakavistakin rikoksista. Niin Sandberg, Porvali kuin Hämeen-Anttila mainitsevat vuonna 1921 Vaasan Palosaaren poliisiasemalla tapahtuneet surmat: jääkäriluutnantti Otto Joki ampui häntä asemalle viemässä olleet kaksi poliisia. Joki oli humalassa ja selvisi teostaan ilman rangaistusta.

Miten sisällissota ja sen jälkipuhdistus näkyvät teoksissa? Millaisia puolia ja tarinoita vuoden 1918 tapahtumista kirjailijat nostavat esille? Millaisia hahmoja teosten päähenkilöt, poliisit ja etsivät, ovat?

Näistä aiheista enemmän laajemmassa tekstissä Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa (pdf, 27 s.), jossa käsittelen seuraavia teoksia:

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (2013)
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921 (2014) ja Käärmeitten kesä. Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (2015)
Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (2015) ja Veri ei vaikene (2016)
Timo Saarto: Kuoleman kuukausi (2017) ja Kevään varjo (2018)
Timo Sandberg: Mustamäki (2013) ja Murhakuja (2016)

Historiallisten rikosromaanien viime vuosina saamat palkinnot kertovat lajin arvostuksesta. Timo Sandberg sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon romaanistaan Mustamäki, Mikko Porvali Karelia Noir -sarjan toisesta osasta Veri ei vaikene ja Timo Saarto romaanistaan Kuoleman kuukausi. Lue palkintoraadin perustelut Dekkariseuran sivuilta. Palkitut teokset on esitelty seuran julkaisemassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä.

Hans Rosling: Faktojen maailma

Julkaistu 31 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Toivoa herättäviä tosiasioita maailmasta

Hans Rosling: Faktojen maailma. Suom. Matti Kinnunen. Otava. 2018. 348 s.

Teoksen alaotsikko Asiat ovat paremmin kuin luulet kitetyttää koko kirjan sanoman. Ruotsalainen lääkäri ja luennoitsija Hans Rosling käy teoksellaan Faktojen maailma taisteluun tietämättömyyttä vastaan. Tätä tietämättömyyttä havainnollistetaan kyselyllä, johon on vastannut lähes 12000 ihmistä neljässätoista maassa. Suurin osa koulutustasosta riippumatta arveli maailman tilan muuttuneen huonommaksi. Olisitko sinä tiennyt, kuinka moni tytöistä suorittaan peruskoulun matalan tulotason maissa? Vaihtoehdot ovat 20, 40 tai 60 prosenttia. Oikea vastaus on kuusikymmentä prosenttia; Ruotsissa oikein vastasi 11 ja Suomessa 6 prosenttia osallistujista. Testin tulokset kertovat tavasta hahmottaa maailma ”tuhoisalla tavalla väärin”, sillä puhtaasti arvaamallakin olisi vastausten jakauma ollut tasaisempi.

Mistä tällainen vääristynyt käsitys maailman tilasta ja kehityksestä sitten johtuu? Rosling puhuu ”ylidramaattisesta maailmankuvasta”, jota media uutisoinneillaan sodista ja luonnonkatastrofeista ruokkii. Tällaisen maailmankuvan taustalla on aivojemme tapa toimia: teemme nopeita johtopäätöksiä ja kiinnostumme dramaattisista tarinoista, kuten metsästäjä esi-isämme aikoinaan. Tätä kirjoittaessa julkaistu uutinen kertoi, että ero rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa; juttu koski maailman 26 rikkaimman omaisuuden kasvua. Tämä on hyvä esimerkki kuiluvaistosta, jota Rosling pitää jättiläismäisenä harhakäsityksenä, sillä se estää näkemästä ääripäiden väliin jäävän enemmistön. Sen sijaan että puhuisimme kehittyvistä ja kehittyneistä maista, maailma tulisi jakaa neljään tulotasoon. Suurin osa ihmisistä elää toisella ja kolmannella tasolla, eli ”siellä missä pitäisi olla juopa”. Kuiluvaiston ohella meitä johtavat harhaan pelko, joka sumentaa käsityskykymme, tapamme yleistää asoita tai nähdä ne vain yhdestä näkökulmasta ja halumme syyttää tiettyä ihmistä tai ihmisryhmää tapahtuneesta pahasta. Kaikista näistä Rosling antaa lukuisia esimerkkejä omilta luennoiltaan mutta myös käytännön työkaluja virhekäsitysten kampittamiseen.

Hans Rosling menehtyi haimasyöpään 2017. Roslingin lisäksi teosta ovat olleet tekemässä hänen poikansa Ola Rosling ja hänen miniänsä Anna Rosling Rönnlund, jotka vastaavat faktojen visualisoinneista. Hyvä esimerkki on kansien sisäpuolella olevat kartat, kuvat ja grafiikat – pelkästään näitä vilkaisemalla valottuu tekijän sanoma siitä, että maailma on ongelmistaan huolimatta menossa kohti parempaa. Jos haluat kerrankin hyviä uutisia, lue tämä kirja!

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 24.1.2019)

Rosling oli innostava luennoitsija. Ks. esim. tulojen ja elinajanodotetteen suhdetta kuvaava video Roslingin perustaman Gapminder-säätiön sivuilta.

Dollar street -sivustolla voi käydä katsomassa, miten ihmiset eri tulotasoilla elävät ympäri maailmaa.

Teos on tehnyt vaikutuksen myös muihin, lue Pauline von Dahlin arvio, Hannun arvio Kirjavinkit-sivustolta ja arvio Kirsin Book Clubissa.

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

Julkaistu 27 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Vienan punainen kuu (1992) kuvaa viime vuosisadan alun tapahtumia Vienan Karjalassa Uhtuan ja Vuokkiniemen maisemissa. Teoksen alkuosa kertoo Aniviisun eli Anna-Liisa Huotarin lapsuudesta ja nuoruudesta, ystävyydestä Anjaan ja rakkaudesta Kaarloon, nuoreen viulistiin. Anna-Liisa on menettänyt vanhempansa veneonnettomuudessa ollessaan yhdeksänvuotias. Kanadaan lähtenyt ja siellä rikastunut isoisä Ilja Huotari palaa takaisin Uhtualle huolehtiakseen hänestä. Suunnilleen puolet teoksesta kuvaa Anna-Liisan aikuisikää ja sitä, miten Suomen sisällissota tunkeutuu rauhalliseen Vienaan ja sekoittaa ihmisten elämän.

Anna-Liisa ja Anja ovat valmistuneet opettajiksi Sortavalan tyttökoulusta; Anna-Liisa saa opettajan paikan suomenkielisestä ja Anja venäjänkielisestä koulusta. Anjan äiti, opettajana toimiva Darja Mihailovna Remisova on katkeroinut, koska hänen isänsä teloitettiin tsaarin murhayrityksestä. Anja ja Darja ovat molemmat sosialisteja ja kannattavat vallankumousta. Kun valkoiset saapuvat vapauttamaan Vienan ”bolševikeista, punakaartilaisista ja ryssistä”, huomaavat Anna-Liisa ja Anja olevansa eri puolilla. Luutnantti Gilbert Weisenberg pyytää Ilja Huotaria rahoittamaan valkoisten aseita, mutta tämä kieltäytyy. Huotari epäilee vienalaisten saavan saman kohtelun valkoisten käsissä kuin intiaanit saivat siirtolaisilta Amerikassa.

Etsiessään alueelta aseita ja bolševikkisoluja Weisenbergin joukot pahoinpitelevät raa’asti niin Darjan kuin Anjan. Kuvaukset heidän väkivaltaisista kuolemistaan ovat pysäyttäviä. Anja raiskataan ja hänen vatsansa läpi työnnetään pistin.

Hän makasi hiljaa ja liikkumatta alleen leviävässä verilammikossa eikä enää tajunnut että verestä ja kiimasta juopuneet miehet sotkivat häntä saappaankoroilla ja kiväärinperillä, kunnes olivat saaneet sammutetuksi viimeisenkin elämänkipinän. Kuolema tuli vihdoin – armahtaen. (348)

Weisenbergin ja Anna-Liisan välille syttyy kiihkeä suhde, joka saa Anna-Liisan hylkäämään Kaarlon. Anna-Liisa järkyttyy kuitenkin syvästi Anjan kohtalosta; hän pitää Weisenbergia syyllisenä, vaikka tämä ei ollutkaan joukkojensa mukana tapahtumahetkellä. Romanttiselle viihdekirjallisuudelle tyypillistä onnellista loppua odottava joutuukin pettymään.

Vienan punainen kuu yllätti minut monellakin tavalla. Ensinnäkin Darjan ja Anjan väkivaltaiset kuolemat jäivät pitkäksi aikaa mieleen. Toiseksi romaanin loppu yllätti, mikä ehkä kertoo omista vääristä odotuksistani teoksen suhteen. Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana (lukijana Erja Manto), ja ”lukukokemus” saattoi senkin vuoksi olla niin voimakas.

Lue pitempi, vähemmän tunteellinen ja hivenen analyyttisempi kirjoitukseni teoksesta seuraavasta linkistä: Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu.

Romaanista myös Kirjakaapin avain -blogissa.
Kirjan pauloissa oli myös kuunnellut teoksen äänikirjana.

Jos sisällissodan tapahtumat Vienassa kiinnostavat, kannattaa tutustua Pekka Vaaran teokseen Viena 1918: kun maailmansota tuli Karjalaan (2018).

Varhaisia sisällissotaromaaneja: Lauri Sauramo, Väinö Saraoja, Eino Leino

Julkaistu 21 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär
Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä. Seikkailukertomus Suomen vapaussodasta
Eino Leino: Elina / Punainen sankari: murroskauden kertomus

Lauri Sauramon / Soinin romaanista Punakaartin päällikön tytär ilmestyi uusi painos 2018.

Salapoliisikirjallisuus oli Suomessa lajityyppinä vielä suhteellisen uusi sisällissodan aikoihin. Yksi varhaisimmista edustajista oli Lauri Soini (1875–1919; oik. Soininen), joka julkaisi kirjailijanimellä Lauri Sauramo kaksi salapoliisiromaania: Pyhäsaaren arvoitus (1917) ja Punakaartin päällikön tytär (1918), viimeksi mainitun teoksen lopulla luvattua Punaisten vallassa -romaania Soini ei joko ehtinyt kirjoittaa tai se jäi keskeneräiseksi. Molemmissa julkaistuissa romaaneissa seikkailee sherlockmainen Väinö Haukka, joka käyttää valepukuja ja turvautuu mieluummin päättelykykyynsä kuin aseisiin tai väkivaltaan. Haukka saa toimeksiannon punakaartin päällikkö Luhtaselta, joka pyytää häntä etsimään kadonneen aselastin. Tapahtumiin on sekaantunut päällikön nuori Maisu-tytär, joka on innolla mukana punakaartissa ja rakastunut roistomaiseen Jukka Remmiin. Maisu kuvataan harhaanjohdetuksi lapsukaiseksi, joka palaa katuen naiselle perinteisesti kuuluvaan paikkaan eli kodin piiriin, kun Haukka kertoo Remmin petoksesta.

Jos Soinin teos voidaan lukea vapaussotakirjallisuuden maltilliseen osaan, Väinö Saraojan seikkailukertomus Vapaussodan verikentillä (1918) edustaa toista äärilaitaa: vastapuolen edustajat ovat ulkonäköään myöten vastenmielisiä olentoja ja heidän hirmutekojaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Päähenkilö on sähkötyömies Pajula, joka on ”sosialisti, mutta varsin kunniallista laatua”. Vaikka hänessä on ”hieno vivahde mieletöntä bolshevismia”, on hän itseasiassa niin kunniallinen, että taistelee valkoisen armeijan mukana ja on valmis ”ryssien” ohella karsimaan myös osan Suomen kansasta, jotta ”meistä tulisi todella sekä vapaa että älykäs kansa”. Teoksessa hätkähdyttää ehkä eniten juuri viittaus rodunjalostukseen. Nykyromaaneissa tällaiset kommentit lausutaan joko tarinan roiston suulla tai tuodaan muulla tavoin esiin osana ajankohdan aatevirtauksia, kuten esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan toisessa osassa Käärmeitten kesä (2015), josta myöhemmin lisää.

Kompleksisin henkilökuva on Eino Leinon romaanissa Elina (1919), jossa pohditaan sankaruuden olemusta ja uhrivalmiutta. Teoksesta otettiin heti ilmestymisvuonna uusi painos nimellä Punainen sankari, jonka tekijä katsoi kuvaavan paremmin sisältöä. Torpanpoika Heikki Takaharju pääsee pitäjän rovastin maisteripojan oppiin ja sitä kautta hyvään virkaan senaattiin. Torpparikysymyksestä väitöskirjaa tekevältä maisterilta Heikki imee ”ensimmäiset käsityksensä – – yhteiskunnallisesta vallankumouksesta”. Mutta hänen ihanteensa ei kestä, ja nuoruuden into vaihtuu kyynisyyteen ja laskelmointiin siitä, onnistuuko vallankumous ja kannattaako siihen lähteä mukaan. Hän ei tunne olevansa enää mitään:

”Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle” (73).

Rakkaus opiskelutoverin vaimoon Elinaan, jonka kiihkeä sosialismi on niin ikään vaihtunut toivottomuuteen sodan kuluessa, antaa Heikille sisäistä ryhtiä. Päätös surmata julma punakaartin päällikkö ja vapauttaa tämän panttivangit syntyy, kun Heikki saa tietää punaisten tihutöistä, joiden uhreiksi myös Elinan vanhemmat ovat joutuneet. Heikki vangitaan ja teloitetaan. Ennen sitä hän saa Elinalta kirjelapun, jossa lukee ”Minun sankarini!”

Kärjistäen voisi sanoa, että niin Sauramon punapäällikkö Luhtanen, Saraojan Pajula kuin Leinon Takaharju ovat kaikki niin ”kunnollisia” punaisia / sosialisteja, että ovat käytännössä valkoisia ja lopuksi joko taistelevat valkoisten puolella tai kääntyvät muulla tavoin omiaan vastaan.

Lue lisää teoksista artikkelista Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918. Tämä ja aiemmin julkaistut tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Matti Järvinen kirjoittaa Lauri Sauramosta / Soinista Ruumiin kulttuurin numerossa 1/2018, jossa muutenkin paljon asiaa vuodesta 1918 rikoskirjallisuudessa, ks. sisällysluettelo.

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Julkaistu 11 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Pirjo Tuomisen vuonna 2017 ilmestynyt romaani, joka on jatkoa teokselle Hiljaiset huvimajat (2016), oli lukukokemuksena ristiriitainen. Olin aiemmin lukenut Tuomiselta Satakunta-sarjan, ja palasin sisällissodan satavuotismuistovuoden puitteissa vielä uudestaan aloitusosaan Itkevät syvät vedet (2001). Huovin sahan omistajan tyttären Linda Huovin ja pääsahuri Joel Knaapin rakkaustarina kosketti yhä. Tulen väri punainen -romaanin miljöönä ovat Tampere ja Karkku. Maria Manner on tavannut jälleen nuoruudenihastuksensa Jere Kauppilan, mutta työ lennätinlaitoksen alaisuudessa vie Jeren Venäjälle rintaman tuntumaan, ja Maria ajautuu rakkaudettomaan avioliittoon toisen miehen kanssa. Vuoden 1918 tapahtumat luovat taustan Marian ja Jeren polveilevalle rakkaustarinalle.

Se mikä minua lukijana häiritsi, oli teoksen valkoinen eetos, joka näkyy jossain määrin myös romaanissa Itkevät syvät vedet, mutta siinä vastakkainasettelu ei ole niin jyrkkä. Tuominen kuvaa tapahtumia toki molemmilta puolilta. Marian kautta tulee esiin kauppiaiden ja kartanon omistajien näkökulma ja Frimanin sisarusten kautta torpastaan häädetyn perheen vaikea asema. Sofiasta tulee innokas sosialisti ja naiskaartin jäsen, Matildasta sairaanhoitaja, ”lemmensisko”, kuten heitä halventavasti nimitettiin, ja Nikolai pakko-otetaan kaartiin hevosmieheksi. ”Tuomisen teoksessa valkoiset ovat vapauttajia ja yhteiskuntarauhan palauttajia”, toteaa Alueviestin Minna Isotalo kirjailijan haastattelun yhteydessä (ks. Alueviesti 23/2017). Kirjailijan mukaan itsenäisyyden juhlavuosi ei suosinut punaisten terroritekojen esiin nostamista: ”Väinö Linnan teosten historiakäsitys on muuttunut totuudeksi. Se kertoo tärkeän tarinan merkityksellisestä näkökulmasta. Mutta se on vain tarinan toinen puoli.”

Teoksen tarkemmassa analyysissa (ks. alasivu 1918 tai klikkaa teksti pdf-tiedostona tästä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen) on esimerkkejä siitä, miten romaanin valkoinen näkökulma tulee esiin ja miten se ei kuitenkaan välttämättä johda teoksen yksipuoliseen vastaanottoon.

Teoksesta myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut kirjat. Laajemmin teosta on käsitellyt Lea Toivola Sotaromaanit-blogissaan.

Punavalkoista historiaa

Julkaistu 4 tammikuun, 2019 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Sisällissodan satavuotismuistovuosi on ohi. Vuoden aikana sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessa, teatterissa, akateemisissa tutkimuksissa, sanoma- ja aikakauslehdissä sekä lukuisissa luento- ym. tilaisuuksissa ympäri maata. Kiinnostus vuoden 1918 tapahtumia kohtaan on ollut todella suurta (ks. historiantutkija Marko Tikan mietteitä sodan muistovuodesta Alusta!-verkkolehdessä).

Oma projektini Punavalkoista historiaa. Näkökulmia sisällissotakirjallisuuteen on sekin saavuttanut jonkinlaisen välietapin – projektin päättymisestä en uskalla puhua, koska sisällissotakirjallisuuden tutkiminen voi hyvinkin viedä loppuelämäni. Tutkimukseni on keskittynyt nykykirjallisuuteen, mutta yksi kirja johti toiseen ja kiinnostava aihe sai tarttumaan aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tuttujen Sillanpään, Viidan, Linnan, Rintalan ja Meren romaanien lisäksi löytyi esimerkiksi koskettavia lapsikertomuksia, joista muutamia olen esitellyt jo aiemmin tässä blogissani, sotavuonna kirjoitettu salapoliisiromaani, nuoren sankaripojan tarina, jota yhä hyödynnetään, ja niin paljon muita tarinoita. Nykykirjailijoista sävähdyttäviä lukuelämyksiä tarjosivat muun muassa Anneli Kanto (Veriruusut ja Lahtarit), Heidi Köngäs (Sandra), Antti Tuuri (Kylmien kyytimies, Surmanpelto), Jari Järvelä (Kosken kahta puolta) ja Pasi Pekkola (Huomenna kevät palaa) – vain muutamia mainitakseni.

Alkuvuoden 2019 aikana tulen julkaisemaan tutkimukseni tähän mennessä kirjoittamani tekstit (noin 150 sivua) pdf-tiedostoina blogini alasivulla 1918 (ehkä jossain vaiheessa aineistoille tulee oma blogisivustonsa, mutta tällä hetkellä sen tekemiseen ei ole aikaa). Tarkastelunäkökulmani ovat dokumentaarisen romaanin tapa leikkiä faktalla ja fiktiolla (tästä esimerkkinä alla postaus Leena Landerin romaanista Liekin lapset), naisten ja lasten kohtalot sekä sisällissotaromaanin suomenruotsalainen traditio. Näiden kolmen näkökulman lisäksi innostuin lukemaan ja kirjoittamaan siitä, miten sisällissodan kahtiajako näkyy rikoskirjallisuudessa. Yllättävän moni dekkarikirjailija on sijoittanut teoksensa 1920-luvulle (Timo Sandberg, Mikko Porvali, Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma), jolloin sota oli vielä tuoreessa muistissa. Sen sijaan Timo Saarron romaaneissa rikoksia ratkotaan sodanajan punaisessa Helsingissä.

Yksi hienoimmista lukuelämyksistä oli Leena Landerin Liekin lapset (2010). Lander on käsitellyt sisällissotaa aiemmin romaanissaan Käsky (2003), joka oli Finlandia-palkintoehdokas ja josta tehtiin useampia näyttämöversioita. Aku Louhimiehen teoksen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva sai ensi-iltansa 2008 ja kasvatti romaanin mainetta entisestään. Lander on pitänyt Liekin lapsia uransa tärkeimpänä teoksena, eräänlaisena synteesinä siitä, mikä on fiktion ja faktan ero (Aamun kirjan haastattelu on katsottavissa Ylen Elävän arkiston sivuilla).

Romaani on uskomattoman monitasoinen ja moniääninen. Tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla. Kehyskertomuksessa muurarin työnsä jättänyt Risto Salin alkaa tutkia, mitä Halikon Vartsalassa tapahtui vuonna 1918. Mikä johti useiden kymmenien punaisten teloituksiin Halikon Märynummella? Menneisyyden aikataso alkaa jo vuodesta 1903. Näin lukija näkee henkilöhahmojen kehittyvän, valitsevan puolensa tai vain ajautuvan osallisiksi tapahtumia omien tai muiden toimien seurauksena. Joel Tammiston, Sakari Salinin, Saida Harjulan ja Arvi Malmbergin kohtalot imaisevat lukijan osaksi pienen sahayhteisön elämää. Yhtä lailla kiinnostava on kirjoittamisajankohdan taso, jossa Salin historiantutkijan tavoin yrittää saada tolkkua erilaisista dokumenteista. Hän toimii teoksessa lukijan vastineena mikä tuotiin esiin myös arvioissa. ”Hän olemme me, jotka haluamme tietää”, totesi Helsingin Sanomien Antti Majander (ks. Joukkomurha ei vanhene).

Siltalan julkaisema Liekin lapset sai ylimääräistä julkisuutta siitä käytyjen tekijänoikeuskiistojen vuoksi. Tammen mukaan teos oli uusi versio heidän 1987 julkaisemastaan romaanista Jumalattoman kova tinki. Kyse on kuitenkin itsenäinestä romaanista, vaikka tapahtumapaikka ja henkilöhahmot ovat paljolti samoja. Lander kohtelee Liekin lapsissa aiemmin kirjoittamaansa teosta hyvin pilkallisesti, hän puhuu muun muassa nuoresta ”tutkijanplantusta”, joka oli ottanut vähän liikaa kirjallisia vapauksia.

Koko teksti pdf-tiedostona: Historian vapaa ladelma – Leena Lander: Liekin lapset

Liekin lapset -romaanista on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Luettua elämää ja Annelin lukuvinkit.

Saku Tuominen: Juu ei. Pieni kirja priorisoinnista

Julkaistu 23 joulukuun, 2018 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Sano ”kyllä” oikeille asioille

Saku Tuominen: Juu ei. Pieni kirja priorisoinnista. Otava, 2018. 271 s.

”Hyvässä elämässä olennaista on tehdä merkityksellisiä asioita itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ei koko ajan, mutta riittävän usein.”

Saku Tuominen on suosittu luennoitsija ja kouluttaja, jonka työt keskittyvät luovaan ajatteluun ja ideoiden tuottamiseen. Tämä näkyy myös hänen kirjoittamissaan teoksissa, joista uusin Juu ei. Pieni kirja priorisoinnista käsittelee elämänhallintaa ja päätöksentekoa: miten erottaa merkityksellinen epäolennaisesta ja löytää ne asiat, joihin todella haluaa panostaa. Yllättävän usein vastaamme erilaisiin pyyntöihin ”kyllä”, vaikka haluaisimme sanoa ”ei”, tai ostamme lisäaikaa käyttämällä kiertoilmaisua, kuten ”täytyy miettiä”, ja sitten unohdamme koko asian.

Tuomisen ratkaisumalli on yksinkertainen: kaksi muuttujaa eli tekemisen ilo ja sen merkityksellisyys, ja neljä sanaa: kevyt ja raskas, pieni ja suuri. ”Elämässämme on asioita, joiden tekeminen tuntuu yleensä innostavalta ja kevyeltä, ja asioita, joiden tekeminen tuntuu usein uuvuttavalta, vastavirralta. Osaa näistä asioista pidämme tärkeinä osaa vähäpätöisinä.” Kuviossa on kaksi toisensa leikkaavaa akselia, jolloin oikeaan yläkulmaan tulevat asiat ovat isoja ja kevyitä ja vasempaan tulevat isoja ja raskaita. Vastaavasti oikeassa alakulmassa ovat pienet ja kevyet asiat ja vasemmassa pienet ja raskaat. Asiat eivät suinkaan pysyttele lokeroissaan: isona ja kevyenä alkanut projekti voi muuttua kiviriipaksi, joka syö voimia. Irti päästäminen voi olla yllättävän vaikeaa, kun asiaan on ehtinyt panostaa aikaa ja rahaa – ja mitä muutkin sanovat? Samalla tavalla pieni ja kevyt voi alkaa tuntua raskaalta. Kyse voi olla pinttyneeksi muodostuneesta tavasta tai harrastuksesta, joka ei enää innosta. Tuomisen esimerkit osoittavat mallin sopivan yhtä hyvin pörssiyhtiön toimitusjohtajalle kuin juuri eläköityneelle. Oikeiden valintojen tekeminen on kuitenkin joskus vaikeaa, siitä kertovat myös tekijän omakohtaiset kokemukset mallin soveltamisesta. Loppupäätelmäksi jää armollisuus, sillä aina ei voi onnistua.

Teoksessa on lähes kolmesataa sivua, mutta luvut ovat lyhyitä ja teksti on ilmavasti aseteltu, kirjaa on helppo selailla ja esimerkkikuviot ja niiden selitykset löytyvät vaivatta. Kirja on siis tarkoitettu käytettäväksi, ja se onkin erinomainen lahjakirja kaikenikäisille, niin pienten kuin suurten päätösten tueksi.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.12.2018)

Teoksesta myös Kirsin Book Clubin sivuilla (jossa julkistamistilaisuudesta ja kirjailijan ajatuksista). Pasi Kostiainen nosti teoksen esiin kirjamessujen tarjonnasta, lue juttu Anakondasta.

Tuominen kertoo teoksestaan Ylen Puheen Aamussa: ”Sano ääneen, mihin haluat käyttää aikasi – Saku Tuominen loi priorisointimallin”

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »